Seiväshyppääjä Kimmo Pallonen säväytti suomalaisyleisöä Los Angelesin olympialaisten (1984) viidennellä sijallaan. 51-vuotias raahelainen taivuttaa seivästä yhä kuntoilumielessä ja seuraa lajia muutenkin tarkasti.
"Suomalaishyppääjien fyysisillä ominaisuuksilla pitäisi yltää paljon korkeammalle kuin he nyt pääsevät", Pallonen tietää.
Terve, Kimmo. Missä vaikutat nykyisin ja mitä teet?
Raaheen muutin pysyvästi vuonna 1985 ja täällä asun edelleen. Olen yksityisyrittäjä ja touhuan työssäni finanssialalla säästöjen ja sijoitusten parissa. Perheeseeni kuuluvat vaimo ja kaksi lasta. Tytär on 18-vuotias, poika 14-vuotias.
Lopetit huippu-urheilun vuonna 1989. Parhaita saavutuksiasi olivat olympialaisten viides sija, MM-hallikisojen kahdeksas sija (1985) ja neljä Suomen mestaruutta. Millainen maku urasta jäi?
Olin yli-innokas. Lajiharjoittelu oli kunnossa, mutta muita harjoittelun osa-alueita en osannut soveltaa kokonaisuuteen parhaalla mahdollisella tavalla. Siitä johtuen minulla oli tavallaan käsijarru päällä. Perustuloksen sain kisoissa toki puserrettua.
Ennätyksesi on 556. Kuinka paljon korkeammalle sinulla oli mielestäsi mahdollisuus hypätä?
Sellaiset 15 senttiä siinä olisi ollut varaa parantaa. Ei 615 ollut Sergei Bubkallekaan katto.
Kuinka korkealle arvostat Los Angelesin boikottikisojen viidennen sijan?
Se on urani paras saavutus. Minut pelasti se, että finaalin alkaessa oli melkoinen vastatuuli. Siinä meni monen kaverin kisa pilalle, mutta minulle keli sopi.
Hyppäsit finaalissa tuloksen 545. Pronssiin olisi vaadittu 560. Harmittiko mitalin karkaaminen?
Siinä mielessä kyllä, että tunsin olevani 560:n edellyttämässä kunnossa. 545 ylittyi väljästi, mutta sen jälkeen olisi pitänyt vaihtaa jäykempään seipääseen. Toinen fakta on, että jokaisella kilpakumppanilla oli finaaliin lähdettäessä alla parempi tilastotulos kuin minulla. Siihen nähden viides sija oli hyvä suoritus.
Voitit neljä SM-kultaa. Mikä mestaruuksista oli makein?
Vuoden 1979 mestaruus. Voitin parikymppisenä kaverina edellisen vuoden EM-hopeamitalistin Antti Kalliomäen. Se oli kova juttu.
Kuinka tarkasti seuraat seiväshyppyä nykyisin?
Tuleehan sitä seurattua. Suomalaisilla nykyhuipuilla -- esimerkiksi Eemeli Salomäellä ja Minna Nikkasella -- on todella hyvät fyysiset valmiudet seiväshyppyyn, mutta jostain syystä tämä ei näy tuloksissa. Salomäenkin (ennätys 560) pitäisi pystyä jopa 580:n ylitykseen. Enkä sano tätä haukkumismielessä, vaan rakentavan kritiikin hengessä.
Kaikki lähtee harjoittelusta. Mikä suomalaisten harjoittelussa mättää?
Jos pelkistän, sanoisin, että harjoittelussa korostuvat liian paljon sellaiset seikat, joilla ei ole seiväshypyn kanssa tekemistä. Lajiharjoituksia pitäisi tehdä enemmän. 17--20-vuotiaiden venäläisten nyrkkisääntönä on tehdä kolme 50--100 hypyn lajitreeniä viikossa -- siis harjoituskaudella. Tämä vaihe näyttäisi puuttuvan suomalaisten harjoittelusta nykyisin.
Eli hyväksi hyppääjäksi oppii hyppäämällä paljon?
Kyllä. Olen nähnyt Eemeli Salomäen erään harjoitustoteutuksen. Siinä oli hyppyjä vain kerran viikossa. Ei ihme, että kilpailutilanteessa pitää sitten arpoa, osuuko seiväs kuoppaan. 1980-luvulla ja jo Pentti Nikulan aikana 1960-luvulla tehtiin enemmän hyppyjä harjoituksissa kuin nykyisin.
Sergei Bubkan ME ulkoradoilla on 614 ja hallissa 615. Uskotko, että joku laittaa ennätykset uusiksi lähitulevaisuudessa?
Steve Hooker hyppäsi hiljattain 561 vain kahdeksan askeleen vauhdilla. Se on todella kova suoritus ja antaa uskoa siihen, että hyvän myötätuulen avustuksella Hooker todella voi hypätä uuden ME:n.
Taivutat yhä seivästä kuntoilumielessä. Mikä on tulostavoitteesi tulevana kesänä?
Neljän metrin kerhoon olisi tarkoitus päästä. Mutta katsotaan nyt rauhassa.