Pimeässä luulin näkeväni jotain. Silloin ulkohuussiin meneminen oli jännittävää. Toinen muisto: 7-vuotiaana tulin koulusta kotiin, jossa ei ollut ketään, enkä löytänyt avainta maton alta. Itkin, kun luulin että minut on hyljätty, eikä kukaan tullut auttamaan.
Nämä ovat oululaisen Leena Arhippaisen ikiomia pelkoja. Samalla niihin kiertyvät yleismaailmalliset lasten pelot.
"Jokainen kokee elämänsä aikana pelkoja. Ne voivat olla pieniä ja arkipäiväisiä, mutta voivat muuttua myös suureksi, arkea hankaloittavaksi tekijäksi. Silloin pelosta tulee voimakas osa elämää", Arhippainen pohtii.
Taideseura Lakeuden puheenjohtajana kauhun kehdossa keinuminen on Arhippaiselle tämän kevään ponnistus. Seura järjestää yhteistyössä Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen kanssa Pelko-aiheisen kirjoituskilpailun, ja pelkopostia onkin valunut tasaiseen tahtiin puheenjohtajan hyppysiin.
Pelko ja kauhu voivat olla sisaruksia, mutta luonteeltaan ne ovat erilaisia.
"Kauhua haetaan tietoisesti, siitä nautitaan turvallisesti sohvan sylissä, mutta turvattomuutta tuottavaa pelkoa me emme halua kokea", Arhippainen sanoo.
Lasten kohdalla kauppansa tekevät monsterit ja kummitukset. "Joku siinä kiehtoo", Arhippainen hymähtää.
Tuore ja yllättävä sairaalakokemus pysähdytti Arhippaisen pohtimaan kuolemaa ja sairautta: niissä ollaan todellisissa ikävissä asioissa.
Oman pelkäämisen tunnustaminen voidaan kokea hävettävänä. Arhippaisen mielestä pelon tunnistaminen ja näkeminen voi kuitenkin toimia moottorina siitä vapautumiseen.
Tästä päästäänkin kirjoittamiseen, ja miksi tällainen kirjoituskilpailu.
"Pelko on aina läsnä ja aiheena ajankohtainen", Arhippainen toteaa nopeasti.
Kun yksilötasolla tapahtuu jotain yllättävää, ollaan vedenjakajalla. Jokelan tai World Trade Centerin kaltaiset tapahtumat järkyttävät ja herättävät tunteen, että emme ole turvassa maailmassa. Arhippaisen mielestä on helpompi olla pelon vietävänä kuin yrittää hallita sitä, eikä nyt puhuta fobioista, jotka ovatkin astetta rankempi juttu.
"Kirjoittaminen vaatii itsetutkistelua, mutta se voi olla valaiseva kokemus", hän kannustaa kirjoittamaan.
Aiheeseen voi tarttua myös sarjakuvan keinoin. Kilpailutekstien ja sarjakuvien kärkijoukosta tehdään kirja, johon kertyy suomalainen pelon maantiede kaunokirjallisuutta ja asiatekstiä.
Kirjoittaminen ja lukeminen on yksi terapiamuoto, joka on saanut viime vuosina kasvavaa huomiota. Tunnustetaan, että päiväkirjat, elämäkertakirjoittaminen ja erilaiset kirjoittajakurssit tekevät terää.
Eikä pelon kahleista kirjoittaessa tarvitse olla totinen torvensoittaja, sillä kauhuun ja pelkoon voi liittyä myös huumoria, ainakin televisiosta tutun yksityisetsivä Adrian Monkin tapauksessa.
Arjen tahatonta komiikkaa löytyy pieleen menneistä esiintymiskokemuksista, kahvikuppineurooseista ja ahtaan paikan kammosta.
"Jollekin keittiöjakkarelle nouseminen on todellinen pelko", Arhippainen tietää.
Sitten tulevat pitkäjalkaiset, yllättäviin paikkoihin piiloutuvat hämähäkit, joka puolelta hyökkäävät bakteerit, aluslautasta vasten ilkeästi tärisevät kahvikupit ja kerrosten väliin juuttuvat hissit.
