Kansanedustaja, entinen ministeri Hannes Manninen (kesk.) kertoi tiistain Kalevassa luopuvansa kansanedustajuudesta siksi, että "41 vuotta yleisenä kusitolppana riittää" kuten hän asian ilmaisee. Karkean katkeria sanoja pitkän linjan vakaalta poliitikolta.
Tähänkö on tultu? Näinkö arvostamme omaa demokratiaamme ja itse valtaan valitsemiamme henkilöitä? Suhde politiikkaan on merkillisen kaksijakoista: yhtäältä olemme ylpeitä suomalaisesta kansanvallasta ja sen saavutuksista, mutta toisaalta lyttäämme herkästi edustuksellisen demokratian näkyvimmät edustajat. Uhossa unohtuu se tosiasia, että suurin osa päättäjistä on varsin tavallisia ihmisiä tavallisine hyveineen ja paheineen.
Vaalirahakohu kieltämättä heitti oman synkän varjonsa suomalaisen poliittisen kulttuurin ylle. Kohu paljasti jotain sellaista, mitä emme tienneet olevan olemassa. Kohun ydinhän liittyi siihen, että oli ryhmä liikemiehiä, jotka halusivat nostaa rahalla mieleisensä hallitsijat valtaan tekemään rahamiehille mieleistä politiikkaa.
Rahoittajien ja heiltä rahaa saaneiden poliitikkojen toimia voi verrata suuren maailman korruptioon, mutta mittaluokka on onneksi vaatimattomampi. Mitään ainutkertaista tällainen yhteistyö ei ole, vaan vastaavanlaisia rahoittajien ja päättäjien epämääräisiä puuhasteltuja on paljastunut ennenkin.
Mutta demokratia ja oikeusvaltio toimivat tässä asiassa. Epäselvyydet paljastuivat ja ovat tutkinnan alla. Maailmanluokan korruptiosta poiketen on syytä olettaa, että paha tulee saamaan palkkansa. Viime kädessä ylimpänä tuomarina toimii kansa seuraavissa eduskuntavaaleissa ensi keväänä.
On syytä uskoa ja toivoa, että vaalirahakohusta opitaan jotain. On vaikea kuvitella ketään sellaiseksi itsensä kiduttajaksi, että haluaisi vielä kaiken tämän jälkeen pyrkiä valtaan vastaavin vippaskonstein.
Ihmisten pettymys poliitikkoja kohtaan on purkautunut monen sorttisina vihanpurkauksina nettikeskustelupalstoilla. Herravihalla on juurensa suomalaisten poliittisessa muistissa, ja sitä hyödynnetään avoimesti näillä palstoilla. Vihantunteet ovat olleet niin voimakkaita, että jotkut poliitikot kokevat turvallisuutensa uhatuksi.
Poliitikkojen suhtautuminen nettiuhkailuun saattaa olla osaksi ylireagointia. Mutta on ajauduttu surkeaan tilaan, jos heidän täytyy oikeasti pelätä turvallisuutensa puolesta. Kyllä jokaisella täytyy olla oikeus sanoa mielipiteensä ja pitää kiinni aatteestaan ilman pelon häivää.
Jos vihanpurkaukset johtavat siihen, että poliitikot eivät uskalla mennä kansan keskuuteen, on menty ojasta allikkoon. Viimeistään silloin vieraannutaan ihmisten arjesta. Miten poliitikko voisi tietää, mitä tavallinen kansalainen ajattelee, jos ihmisiä ei uskalleta kohdata kasvoista kasvoihin?
Jokin raja vihallakin pitää olla. Kaikki eivät voi olla yhtä aikaa päättämässä. Sitä varten tarvitaan edustuksellista demokratiaa: valitaan johtajat, joille annetaan johtajien valta ja vastuu ja jotka tarvittaessa vaihdetaan.