Keväällä 1994 oululaista 43-vuotiasta Villeä (nimi muutettu) pelottaa. Hänelle on noussut korkea kuume ja samalla on herännyt epäilys.
Ville on käynyt hiv-testissä kaksi kertaa aiemmin, ja molemmilla kerroilla tulos on ollut negatiivinen, mutta tällä kertaa intuitio on erilainen.
26. kesäkuuta Ville saa Oulun Aids-tukikeskuksesta positiivisen tuloksen. Hän ryhtyy ensijärkytyksestä toivuttuaan myymään vuosien varrella keräämäänsä taidekokoelmaa, sillä mitäpä kuoleva mies taiteellaan tekisi.
"Mediassahan pauhattiin jatkuvasti tästä homojen tautina, ja siihen aikaan ennustettiin, että elinaikaa on korkeintaan kolme vuotta", Ville kertoo 15 vuotta myöhemmin oululaisen kerrostalokaksion olohuoneessa.
Hän oli ennen diagnoosiaan ollut toistakymmentä vuotta naimisissa ja elänyt keskivertosuomalaista perhe-elämää vaimonsa ja vuonna 1973 syntyneen poikansa kanssa. Avioliitto oli päättynyt eroon, kun Villen elämään astui toinen mies.
Kun aids-tietous 1980-luvulla saapui ensimmäisten tartuntojen myötä Suomeen, alkoivat uutiset luoda pelon ilmapiiriä. Hiv-tartuntoja todettiin homoseksuaaleilla, ja aids saikin nopeasti homosairauden leiman.
Sairauksiin on aina liittynyt pelkoa, mutta miksi aids sai julkisuudessa niin kammottavan maineen?
Yhteiskuntatieteiden tohtori Tiina Tiilikka on analysoinut tapaa, jolla tuberkuloosista ja aidsista kirjoitettiin Suomen Lääkärilehdessä ja Terveydenhoitolehdessä. Hän selvitti, millaisia kulttuurisia merkityksiä sairauksiin kielenkäytön kautta liitetään.
Aidsia käsittelevissä jutuissa korostuivat Tiilikan mukaan kaikista eniten sotametaforat.
"Se tarkoitti esimerkiksi viruksen personoimista nerokkaaksi ja älykkääksi viholliseksi, pahaksi, jota vastaan taistellaan. Puhuttiin myös viruksen torjunnan tärkeydestä."
Voimakas kielenkäyttö ja aidsin vertaaminen viholliseen ehkä auttoivat toimintaa sairautta vastaan, mutta tutkijan mukaan se kuitenkin eristi sairastuneet, jotka demonisoitiin, samalla kun sairauskin demonisoitiin.
Varovaisuus ja tietämättömyys näkyivät tuolloin myös Villen saamassa hoidossa. Kun hän sairastui paksusuolen tulehdukseen 1995, hänet laitettiin hiv-statuksen takia sairaalan eristyshuoneeseen, jonka ovessa oli punainen varoituskolmio.
"Hoitajat tulivat ottamaan verikokeita kainaloihin asti suojattuina ja pelkäsivät aivan kauheasti", Ville muistelee.
Kun sama sairaus uusiutui kymmenen vuotta myöhemmin, Ville oli normaalilla osastolla muiden potilaiden kanssa.
Syyllisyys ja häpeäleiman pelko ovat edelleen suurimpia syitä, miksi aidsista ei uskalleta kertoa omalla nimellä.
Hivistä ei ole kuitenkaan enää aikoihin voinut puhua tietyn ihmisryhmän sairautena. Viime vuonna esimerkiksi Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa syntyi jo sadas terve lapsi hiv-positiiviselle äidille.
Vastikään myös presidentti Barack Obama kumosi 22 vuoden takaisen matkustuskiellon ja toivotti hiv-positiiviset jälleen tervetulleiksi Yhdysvaltoihin. Uudistus on Obaman mukaan askel kohti sairauteen liittyvän häpeän ja leimautumisen poistamista.
Ville on käsitellyt sairauttaan hankkimalla tietoa. Lisäksi hän vetää Oulussa Positiiviset ry:n vertaistukiryhmää, johon kuuluu kymmenkunta hiv-positiivista.
Hän on usein pohtinut kaapista ulos tulemista sairautensa kanssa, sillä mitä enemmän hiv-positiivisia julkisuudessa näkyisi, sitä enemmän sairaudesta tiedettäisiin.
"Silloin kävisi selväksi, että tartunnan saanut voi olla kuka vain."
Jos Ville eläisi yksin, hän saattaisi tullakin julkisuuteen, mutta hän haluaa suojella poikaansa. Ville on Oulussa monelle tuttu.
Pelko estää hiv-positiivista kertomasta sairaudestaan muille, mutta ehkä se todellisuudessa estää meitä muita kuuntelemasta.