Matti Vanhasen uudella kirjalla on liturgisen unelias nimi ”Ulkopolitiikka”, mutta se saa potkua tekijän taustasta. Vanhanen on entinen pääministeri ja keskustan puheenjohtaja, nykyisin keskustan eduskuntaryhmän ja Paasikivi-seuran puheenjohtaja.
Vanhanen piirtää hyytävän realistisen kuvan Euroopasta, jossa Venäjä puskee takaisin kohti Neuvostoliiton aikanaan luomaa asemaa. Se ”tarkastelee asiaa sellaisen Venäjän näkökulmasta, jolle maantieteellinen laajuus ja poliittinen vaikutusvalta sen lähialueilla ovat tärkeitä. Lännessä tällaisia geopolitiikkaan liittyviä kysymyksiä ei pidetä legitiimeinä minkään maan käyttäytymiselle”.
Venäjän tulkinnan mukaan sillä on joidenkin naapurivaltioiden kanssa ”erityisiä historiallisia siteitä” ja siksi myös ”etuoikeutettuja intressejä”. Kylmän sodan jälkeinen historia kertoo tämän karusti.
Venäjä on parinkymmenen vuoden aikana liittänyt alueeseensa itsenäisyyttä yrittäneen naapurivaltion ja toisen naapurinsa maakunnan.
Lisäksi se on ottanut sotilaallisesti haltuunsa viisi naapurustonsa hallintoyksikköä, joista kaksi näyttää sulautuvan Venäjän valtioon myös poliittisesti.
Tästä kärsimään joutuneet Venäjän naapurit ovat liittoutumattomia tai Naton rauhankumppaneita. Naton jäseniin Venäjä ei ole kajonnut, ei edes niihin, joihin Venäjällä on ”erityisiä historiallisia siteitä”.
Matti Vanhanen luottaa Suomen mahdollisuuksiin selvitä tällaisessa maailmassa, kunhan puolustus pidetään kunnossa. ”Nato-keskustelussa oikeassa ovat ne, jotka kaipaavat varminta raudan saantia. Silloin oma puolustus ja Nato ovat ne välineet, jotka varmimmin takaavat tavoitteen – mutta tuossa järjestyksessä.”
Vanhanen kuvittelee, että sotamateriaalin saatavuus kriisitilanteessa olisi jo nyt varmistettu. ”Uskon, että hankintamielessä asemamme on nyt vahva. Hankintojen suhteen puolustusvoimat on tehnyt pitkäaikaista yhteistyötä ja väylät ovat olemassa – jos rahaa riittää.”
Väylät ovat kyllä olemassa, mutta ne voivat tukkeutua juuri silloin kun niitä eniten tarvittaisiin.
Suomen puolustuksen keskeisten korkean teknologian asejärjestelmien toimivuus on täysin Yhdysvaltain peukalon alla. Niin kauan kun olemme Naton ulkopuolella, keskeisten asejärjestelmiemme huolto, päivitys ja materiaalitäydennys voivat kriisitilanteessa tyrehtyä. Kun jännitys kasvaa, Nato-maat muonittavat toisiaan ja liittoutumattomat nuolevat näppejään.
Vanhanen näyttää edelleen ajattelevan, että Euroopan unioni vielä joskus rakentaa yhteisen puolustuksen, vaikka Nato on jo vuosikymmeniä hoitanut sen savotan.
Hän moittii suomalaista turvallisuuskeskustelua kaavamaisuudesta, ”ei osata ajatella, että EU:n yhteinen puolustus saattaa tulevaisuudessa olla muutakin kuin kiinteä yhteinen armeija – se voisi mielestäni olla myös kansallisten armeijoiden ryhmittymistä yhteiseen puolustukseen yllättäen syntyvissä tilanteissa.”
Sellainen ryhmittymä on jo olemassa. Sen nimi on Nato.
Eurooppalainen Nato on pelkkä haave. Lissabonin sopimuksessa on useita viittauksia liittoutumattomien unionimaiden ja Nato-maiden turvallisuusvalintojen erillisyyteen, myös sen kuuluisassa turvatakuulausumassa kohdassa 42.7. Unioniin kuuluvat Nato-maat hoitavat puolustusasiansa Natossa. Jos joku unionimaista on päättänyt olla liittoutumatta, se on sitten yksin ja saa hoitaa turvallisuutensa niin kuin parhaiten taitaa.
Turvallisuus on Matti Vanhaselle puhdasta reaalipolitiikkaa: ”Vakauden voi saavuttaa joko keskinäisellä luottamuksella tai voimatasapainolla. […] Moni Suomessa miettii, mitä Venäjä saa ympäristössään tehdä, ennen kuin se johtaa meillä johtopäätökseen, että luottamus ei enää riitä.”
Vanhanen toivoo, että Venäjällä tajuttaisiin sen toiminnan vaikutukset Suomeen. Muussa tapauksessa ”kääntyy viisari täällä – ei Venäjän vaan Naton suuntaan. […] Kansainvälinen yhteistyö käy vaikeaksi, jos osa maista kokee oikeudekseen loukata toisten alueellista koskemattomuutta. Tästä on seurannut merkittävä epäluottamuksen kasvu ja sillä on ollut heijastumansa myös Suomen asemaan ja asennoitumiseen Venäjään.”
Vanhanen siirtää turvallisuuden peruskysymykset mielipidemaailmasta asiaympäristöön. ”Nato-jäsenyyden hakeminen on kuitenkin aito vaihtoehto, jos vakauspolitiikka ei muiden käytöksestä johtuen onnistu.”
Kylmän sodan aikana julistettiin, että suhdanteet eivät vaikuta ulkopolitiikkaan. Sen perusteella tuli tavaksi päätellä, että tapahtuipa mitä tahansa, mikään ei muutu. Tällaisen älyllisen laiskuuden vaarallisuus paljastuu nyt kun Eurooppa on muuttunut voimapolitiikan pelikentäksi. Se ei ole suhdanne vaan strateginen perusrakenne. Venäjä pelaa šakkia, mutta Suomi luulee pärjäävänsä tammen säännöillä.
Kirjoittaja Jukka Tarkka on valtiotieteen tohtori, vapaa tutkija ja kolumnisti.
Kolumni