riitta.korkeakivi@kaleva.fi
Yhteisöllisyys ei ole suomalaisten vahvimpia puolia. Jokelan ja Kauhajoen jälkeen se on pakko myöntää.
Muualla maailmassa ihmetellään itsekästä elämäntapaamme. Pärjääminen ilman apua on tärkeämpää kuin sosiaaliset taidot ja muiden huomioiminen. Ongelmia on hoidettu mieluummin keskittyen yhteen ihmiseen kuin koko ympäristöön, lasten terapiassa on suosittu yksilökeskeisyyttä sen sijaan, että koko perhe otettaisiin mukaan.
Valtaosa suomalaisista alakoululaisista herää itse, pukee, syö aamupalan ja kävelee omin avuin kouluun. Kasvattajat kehuvat kilpaa, kuinka itsenäisesti koulumatka hoituu.
Suomalaiset koululaiset ovat omatoimisia, mutta usein myös hyvin yksinäisiä. Stakesin tutkimuksen mukaan joka kymmenellä alakoululaisella ei ole yhtään ystävää. Kiusaaminen on entistä yleisempää.
Yhteisöä on huudettu apuun Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen myös pääministeri Vanhasen suulla. Yhteisöllisyys jää kuitenkin ontoksi puheeksi, ellei siihen myös tarjota resursseja. Vaikka yhteisöllisyys nousee kansalaisten omasta, vapaaehtoisesta toiminnasta, sen tukemiseen tarvitaan konkreettisia toimia, ei pelkkää höttöistä hokemaa.
Jokelan jälkeen luvattiin paljon, mutta tehtiin vähän. Koulujen toimintaa ajetaan edelleen ahtaalle ja yhteisön murentaminen jatkuu. Pala palalta lasten ja nuorten elämää pirstotaan pienemmäksi. Luontaiset kollektiivit on purettu, oma luokka ja pulpetti vaihdettu aineluokkiin, lukioluokat muutettu kursseiksi, joissa kukaan ei tunne kunnolla ketään.
Miltä meistä työyhteisössä tuntuisi, jos meiltä vietäisiin oma työpöytä ja käskettäisiin läppäri kainalossa hyppäämään paikasta toiseen? Moni voisi heittää hanskat tiskiin.
Pirstaleisuus näkyy myös koulujen oppilashuollossa, josta vastaa koulun rehtori, mutta jossa toimijoiden kenttä on hajallaan. Ammattiauttajien joukko ei tiedä riittävästi toisistaan tai ei saa jakaa tietoja keskenään.
Koulun oppilashuolto on avainasemassa lasten pahoinvoinnin torjunnassa. Silti lääkärintarkastuksia tehdään kouluissa vain murto-osa suositellusta. Alakoulujen oppilashuollossa on henkilöstöä vain puolet valtakunnallisesta suosituksesta.
Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia on vaatinut, että oppilaan oikeus oppilashuoltopalveluihin turvataan pikaisesti lailla. Palvelut on tarjottava myös toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville, jotka nykyisin saavat opiskelijahuollon palveluja vielä huonommin kuin peruskoulujen oppilaat.
Montako Jokelaa ja Kauhajokea pitää vielä nähdä, ennen kuin resursseja lasten ja nuorten hyvinvointiin lisätään? Ei pelkästään lisäämällä oppilashuollon henkilöstöä vaan tukemalla aitoa yhteisöllisyyttä menemällä sinne, missä yksinäisyys ja juurettomuus ovat pahimmillaan.
Missä viipyvät lasten ja nuorten harrastus- ja puuhakerhot lähiöissä? Kohtaamispaikkoja ja kokoonkutsujia kaivattaisiin. Yhteisö hoitaa itse loput. Viimeistään nyt on kysyttävä, mitä haluamme tehdä yhteiseksi hyväksi.
Sisäministeri Anne Holmlundia on aiheestakin hiostettu aselain muutosten viivyttelystä. Muukin hallitus pitäisi panna ahtaalle tyhjistä lupauksista. Kuntavaalien alla on kysyttävä, mitä konkreettista hallituspuolueiden kansanedustajat ja ministerit lupaavat lasten ja nuorten hyvinvointiin omissa kunnissaan.