Tapani Raittilan maalauksia, akvarelleja ja piirustuksia Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 27.5. saakka. Rovaniemen taidemuseo 29.6.-30.9. ja Joensuun taidemuseo 11.10.-30.12.2007.
Hiljaista ja eleetöntä, eleganttia kuin 1950-luvun modernissa muotoilussa. Värien hienovaraisuutta ja klassisen mestarillista piirtämistä.
Kukkaseinä ja maisemaseinä. Omakuvat, lapset, neulojanaiset, kylpijät, perhetuokiot, asetelmat, nekin kaikki omilla seinillään. Virallisia muotokuvia kevään valoa tulvivassa museon alakerrassa.
Taidemaalari Tapani Raittilan (s. 1921 Kannus) laaja näyttely ei etene perinteisen retrospektion tapaan aikajärjestyksessä. Aiheittainen ryhmittely onkin antoisampi. Ja Raittila on sanonut. "Minähän en ole koko elämäni aikana muuttanut tyyliäni."
Raittilan taiteen juuret ovat 1950-luvun niukan, täsmällisen ja selkeän kielen modernismissa. Samassa, missä ajan kirjallisuuskin.
Tuohon modernismiin kuului abstrakti taide. Mutta Raittila ei koskaan ole tehnyt ei-esittävää taidetta, sillä hän sanoo piirtävänsä ja maalaavansa kaiken aikaa palloja, neliöitä, kolmioita ja sylintereitä. Esittävän ja ei-esittävän taiteen erottelua hän pitää "koomisena."
Näin Raittila viittaa teostensa geometrisiin perusosiin ja rakenteeseen. Sekä samalla modernin maalaustaiteen 1800-luvun "isän," ranskalaisen Paul Cézannen asetelmien ja maisemien geometrisiin rakenteisiin.
1980-luvun interiöörimaalauksistakaan Raittila ei nosta pääosaan henkilöitä, vaan öljylampun katossa. Se on siinä sommittelullista syistä, kuin lävistäjä ja päätepiste kolmiossa.
"Muistan kuinka isäni ja Teuvo-Pentti Pakkala katselivat Hailuodossa päät kallellaan Pakkalan uudisrakennuksen paljasta runkoa, joka oli lyöty kasaan kapeista soiroista. Talon ilmavan kubistisessa aihiossa oli heidän mielestään hyvä rytmi."
Tämä kirjailija Hannu Raittilan muistikuva isästä luonnehtii erinomaisesti taiteilijan tapaa hahmottaa ja koostaa esittävä ei-esittävistä osista. Ja rytmi kuuluu myös modernismiin.
Mutta varsinkin Raittilan henkilökuvat vievät läpi vuosisatojen kauemmaksikin, aina Italian varhaisrenessanssin mestareihin saakka. Sieltä tulee muotokuvien vahvasti kolmiomainen muoto - samoin kuin jälleen tasasivuisen kolmion kärjen piste. Vaikkapa vain lippalakki Raittilan omakuvissa.
Varhaisrenessanssista on peräisin myös muotokuvien katse, joka ei kohdistu katsojaan. On vain vaiti, mutta erittäin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu.
Muotokuviensa tulkinnoille Raittila napauttaa: "(Ê6;) psykologia on vasta viime vuosisatojen keksintöä, eiväthän renessanssin ihaillut ja taitavat muotokuvaajat yrittäneetkään selvittää kohteidensa sielunelämää." Tämä ei kuulu myöskään 1950-lukulaiseen taiteeseen.
Ehkä juuri tämän sivullinen -roolinsa vuoksi Raittila on ollut suosittu virallisten muotokuvien maalari. Malli on kohde, josta tehdään kuva varhaisrenessanssin parhaiden perinteiden mukaisesti. Ulkoisesti pelkistynyt lopputulos näyttää rikkaasti oleellisen, muttei elämöi barokkimaisesti taiteilijan eikä mallin persoonalla.
Traditiotietoiset taiteilijat ammentavat myös antiikin taiteesta, niin Raittilakin. Luonnosmaisissa ja väreiltään vapautuneissa Kylpijät -teeman naishahmoissa on aimo annos antiikin sulottaria.
Käsitöitä tekevien naisten kuvilla on niilläkin - myöhäisempi - taidehistoriallinen taustansa. Mutta samalla ne ovat taiteilijan kiitos ja kunnianosoitus kädentaidoille, käsityölle, jota kuvataiteetkin pohjimmiltaan ovat.
Näyttelyn kolme pientä pronssireliefiä vuodelta 2004 ovat Raittilan viimeisimpiä töitä. Kun silmät eivät enää näe, sormet tuntevat muodon.
Näyttelyjulkaisu Tapani Raittila. Toimitus Päivi Loimaala. Sara Hildénin taidemuseon julkaisuja 78. Vammala 2007. 223 sivua. Näyttelyn ja julkaisun tuottaja Suomen Taideyhdistys.