Puheet rakenteiden muuttamisesta kolisevat yhä tyhjyyttään, vaikka maan talous vaipuu viikko viikolta syvempään koomaan. Budjetin valmistelu paljasti silkan neuvottomuuden.
Valtiovarainministeriö on saanut budjettiehdotuksensa valmiiksi. Suuria yllätyksiä ei tullut. Tiedossa oli, että kansantalouden tila on heikentynyt kesän mittaan ja että valtion tulot ovat tyrehtyneet entisestään. Lisävelkaa joudutaan ottamaan myös ensi vuonna.
Mikäli budjetin perusteet pitävät, mistä siis ei ole mitään takeita, Suomen valtionvelka kipuaa 98 miljardiin euroon. Julkinen velka pysyy edelleen alle ns. EMU-rajan, joka on maksimissaan 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Tilanne ei ole valtiontalouden näkökulmasta vielä toivoton, hälyttävä kylläkin. Valtio ottaa uutta velkaa 6,6 miljardia euroa ensi vuonna. Velanoton piti olla melkein pari miljardia pienempää vielä keväällä esitetyissä arvioissa.
Valitettavasti näyttää siltä, että yleinen taloustilanne ja julkinen talous aivan erityisesti ovat liian vaikeita haasteita valtiovarainministeri Jutta Urpilaiselle (sd.). Keskiviikkona hän jatkoi puheita rakenteellisten uudistusten tarpeesta kertomatta vieläkään, mitä hän oikeasti haluaa tehdä.
Vain yksi tuli selväksi: eläkeikään tämä hallitus ei koske. Ei, vaikka juuri eläkeikä on yksi tärkeimmistä rakenteellisen muutoksen osatekijöistä.
Lisäksi Urpilainen harmitteli, ettei voi tuoda konkreettisia ehdotuksia julkisuuteen, koska ne revittäisiin heti palasiksi. Kommentti on näin tärkeän ministerin suusta täysin käsittämätön. Nykyisessä taloustilanteessa ei ole olemassa ehdotusta, josta jokin eturyhmä, yritys, puolue tai kolumnisti ei löydä mitään kritisoitavaa.
Ministeri Urpilaisen kollegoineen vain on nostettava pöydälle esityksiä ja asioita, joihin uskovat. Viis möykästä. Tehdä pitää kaikki se, minkä oikeaksi näkee. Sitä kutsutaan, muuten, johtajuudeksi.
Samoin rakenteellisten uudistusten vieminen virkamiestyöryhmään kertoo ryhdin puutteesta. Hallituksella pitää olla poliittinen näkemys ja tahto siitä, millaisen yhteiskunnan se aikoo rakentaa, ja tämän tavoitteen panevat virkamiehet sen jälkeen toteutukseen. Ei rakenteiden uudistaminen ole hallintobyrokraattien hommia vaan reippaita poliittisia valintoja, joiden siirtäminen virkamiesten päänvaivaksi on kaukana hyvän hallinnon kultaisista periaatteista.
Erityisesti demarit tuntuvat pelkäävän äänestäjien reaktioita. Kannatusmittausten antamat alenevat luvut harmittavat luonnollisesti puoluejohtoa ja saavat varovaiseksi. Voi kuitenkin kysyä, olisivatko luvut paremmat, jos Urpilainen esikuntineen olisi ottanut rohkeamman ja konkreettisemman otteen Suomen talouden rakenteiden muuttamiseksi ja nostanut pelottomasti pöydälle esimerkiksi eläkeiän, kuntien ja niiden työntekijöiden määrät, sosiaaliturvan tason ja työmarkkinoiden uudistamisen.
Elintason lasku, vaikka vain väliaikaisesti, harmittaa luonnollisesti jokaista suomalaista. Silti suomalainen äänestäjä osaa arvostaa ihmisiä, jotka saavat vaikeuksista otteen ja luovat näkymää tulevaan. Nyt sellaisia ihmisiä ei politiikan johtopaikoilta tahdo löytyä.