Pe­li­teol­li­suus pyrkii tai­teek­si – Alalle pal­kat­tiin jo lää­nin­tai­tei­li­ja: "Pelien ilmaisu ka­pe­nee, jos vain ko­pioi­daan kau­pal­li­ses­ti me­nes­ty­nei­tä pelejä"

Pelitaiteen läänintaiteilija Jaakko Kemppainen sanoo, että pelejä voidaan hyödyntää taiteellisen ilmaisun välineenä. Pelinä voidaan tehdä vaikkapa komediaa, draamaa, dokumenttia ja kauhua kuten missä tahansa taiteen lajissa.

Kuva: Kimmo Penttinen

Jaakko Kemppaisen suunnittelema Failspace on ongelmanratkaisuun perustuva VR-peli, jossa voi olla useita pelaajia.

Jaakko Kemppainen työskenteli pitkään peliteollisuudessa ennen siirtymistään läänintaiteilijaksi.

The Graveyard on vähäeleinen peli: pelaaja kävelee vanhuksena hautausmaalla. Kuvakaappaus pelistä.

That Dragon, Cancer käsittelee vakavaa aihetta, syöpää. Kuvakaappaus pelistä.

P.O.L.L.E.N on yksi tietokonepeleistä, joita Jaakko Kemppainen on ollut suunnittelemassa.

Gorogoan estetiikka on tuttua sarjakuvasta. Kuvakaappaus pelistä.

Pelit eivät ole pelkästään viihdettä, vaan niiden avulla voi tehdä taidetta, viihdettä tai dokumentaarista sisältöä samalla tavalla kuin vaikkapa elokuvilla. Näin sanoo pelitaiteen ensimmäinen läänintaiteilija Jaakko Kemppainen. Hänen juurensa ovat peliteollisuudessa.

Pelitaiteen läänintaiteilijalla Jaakko Kemppaisella on pieni ongelma.

Hänet on hiljattain valittu viisuvuotiseen läänintaiteilijan virkaan, mutta sen sisältöä joutuu selittelemään joka suuntaan.

Mitä pelitaide oikein on? Se ei ole vielä aivan selvää edes taiteilijoille eikä peliteollisuudelle, saati yleisölle.

Kemppainen haluaakin työssään tuoda esiin pelien laaja-alaisuutta ja mahdollisuuksia taiteellisen työn välineenä.

– Arkipuheessa pelien taiteellisia ulottuvuuksia ei juuri käsitellä. Se, mistä puhutaan, on viihdevetoista tai painottuu teknologiaan ja talouteen, hän sanoo.

Peleistä löytyy kuitenkin myös muita ulottuvuuksia.

– Pelien avulla voi tehdä taidetta, viihdettä ja dokumentaarista sisältöä samalla tavalla kuin vaikkapa elokuvataiteen keinoin tehdään. On komediaa, draamaa, dokumentteja, lasten elokuvia, aikuisten elokuvia ja kauhuleffoja, hän vertaa.

Kulttuurivirkamies tuli peliteollisuudesta

Jaakko Kemppainen tuli läänintaiteilijaksi peliteollisuudesta. Hän on työskennellyt pitkään pelisuunnittelijana.

Pelisuunnittelijaksi voi valmistua Aalto-yliopistosta uuden median ja pelisuunnittelun maisteriohjelmasta, johon otetaan vuosittain puolenkymmentä opiskelijaa. Kemppainen on lisäksi opiskellut digitaalista kulttuuria Jyväskylän yliopistossa.

Pelialalla on useimmiten tarjolla vain silpputyötä, ja ala on tuulinen. Kemppaisellakin oli 17 vuoden aikana toistakymmentä työnantajaa.

– Valtaosa pelituotteista epäonnistuu kaupallisesti, ja vain muutamat menestyvät, hän tietää.

Häntä harmittaa, että pelien sisällöt ja ilmaisu kapenevat, kun menestyspelejä seurataan ja niitä pyritään kopioimaan.

Siksi siirtyminen valtion virkamieheksi ja pelien taiteellisten mahdollisuuksien laajentajaksi oli hänelle mieluinen tilaisuus.

Hän ei myöskään halua rajoittua pelkästään digitaalisiin peleihin, vaan on kiinnostunut myös roolipeleistä ja lautapeleistä taiteen näkökulmasta.

Kirjat ja taide ovat nyt pelejä, pelit av-taidetta

Kun puhutaan peleistä taiteena, ensimmäisenä tulee mieleen pelien esteettinen puoli. Visuaalisuus onkin pelimaailmassa tunnustettu ja paljon puhuttu näkökulma. Pelien ulkoasun suunnittelijat, game artistit, mainitaan usein erikseen kiitoksissa, vaikka pelien tekoon osallistuu monien muidenkin taiteenalojen edustajia säveltäjistä käsikirjoittajiin.

Audiovisuaalisen kulttuurin tyylikeinot ovat kaiken kaikkiaan olleet pelimaailmassa hyvin hallussa. Digitaalisiin peleihin on otettu vaikutteita elokuvataiteesta ja sen leikkauksista ja kamerakulmista.

Pelitaiteen ja perinteisen taiteenalojen rajapinnat ovat kuitenkin tätä laajemmat.

Esimerkiksi liveroolipelit lähestyvät kokeellista teatteria ja improvisaatiota. Pelien kolmiulotteisuus ja mallinnustyökalut taas jäljittelevät kuvanveiston keinoja.

Vaikutteet kulkevat myös toisin päin. Kirjailija Mike Pohjola julkaisi viime vuonna pelillisen romaanin Sinä vuonna 1918 (Gummerus kustannus). Lukija voi itse valita hahmonsa, näkökulmansa ja sen, miten romaani etenee.

– Ja mietitäänpä vaikka Marita Liulian kuvataidetta. Hänen teoksistaan Kiasmassa ei aina tiedä, katsellaanko taideteosta vai peliä, Kemppainen sanoo. Liulia on yksi vuorovaikutteisen mediataiteen uranuurtajista Suomessa.

Jos yhteistä rajapintaa löytyy monilta taiteenaloilta, niin mikä sitten erottaa pelit taiteesta?

Pelitaiteessa ratkaisevaa on pelaajan eli yleisön merkitys teokselle. Siitä seuraa tietynlainen ennustamattomuus. Esimerkiksi elokuva on tehty katsottavaksi, mutta peleissä yleisö on osa teosta.

Taiteenlajien rajat hämärtyvät muuallakin

Läänintaiteilijat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Taiteen edistämiskeskuksen työntekijöitä. He edistävät oman taiteenalansa tunnettuutta Suomessa.

Läänintaiteilijoita on ollut perinteisempien alojen kuten kirjallisuuden ja musiikin ohella muun muassa sarjakuvassa, graffitissa sekä sirkus- ja korutaiteessa. Tänä keväänä työnsä aloitti myös ITE-taidetta edistävä läänintaiteilija.

Taiken johtajan Paula Tuovisen mukaan taiteenlajien rajat ovat viime vuosikymmeninä huokoistuneet. Eri alojen yhteistyöstä on syntynyt myös kokonaan uusia lajeja kuten vaikkapa esitystaide.

– Organisaationa meidän ongelmamme on, että tukisysteemit perustuvat vanhanaikaiseen jaotteluun, jossa tunnistetaan vain musiikin, arkkitehtuurin ja muotoilun kaltaisia peruslajeja, hän sanoo.

Tuovinen ei usko, että perinteiset taiteenlajitkaan katoavat mihinkään, vaikka uusia syntyy. Esitystavat saattavat kuitenkin uudistua.

Jaakko Kemppainen näkee oman työnsä askeleena kohti pelitaiteen "virallistamista". Samaa asiaa ajaa myös Tampereelle toissa vuonna perustettu Pelimuseo.

Myös Suomen kulttuurirahasto jakaa nykyään pelitaiteelle apurahoja omana hakualanaan. Peleillä tulee olla taiteellisia, kulttuurisia tai yhteiskunnallisia tavoitteita.