Taidemuseo Tennispalatsissa Helsingissä edelleen avoinna oleva Game On -näyttely on tapahtuma, joka jakaa mielipiteitä. Sen huomasi jo avajaisissa.
Perinteinen taidemuseon avajaisyleisö ei saleissa monta minuuttia viihtynyt. Paikalla oli kuitenkin runsaasti toisenlaista väkeä, nuoria ja lapsia, joita oli tapahtuman lähestyessä loppuaan suorastaan vaikea houkutella museon ovesta ulos.
Onko maapallo suistumassa radaltaan?
Olipa kerran
Star Wars
Nelivuotisen olemassaolonsa aikana Tennispalatsin taidemuseo on pyrkinyt herättämään keskustelua taidemuseon roolista ja tulevaisuudesta. Monien mielessä on vielä näyttävä Star Wars -ilmiölle omistettu tapahtuma. Game On on sille monessa mielessä luontevaa jatkoa - elokuvasta siirrytään nyt tietokone- ja videopeleihin, ilmiöön, jota monet pitävät perinteisen elokuvakulttuurin seuraajana.
Game On -näyttely, joka nähtiin alkuaan Lontoon arvovaltaisessa Barbican Centerissä ja sittemmin myös Edinburghissa on huolellisesti ja innostuksella rakennettu sukellus elektronisten pelien maailmaan.
Mukana on vaikuttava määrä pelilaitteita ja pelejä, mutta myös monenlaista oheismateriaalia, mediataiteilijoiden tulkintoja pelikulttuurista, sekä katsauksia pelimusiikkiin ja pelien tuotantoprosessiin.
Vaikka nähtävää ja koettavaa on koko museon täydeltä, näyttely ei ole aivan yhtä laaja kuin Barbican Centerin alkuperäisversio. Karsintaa on tapahtunut varsinkin harvinaisten arkadipelilaitteiden kohdalla, joita Lontooseen oli saatu englantilaisista yksityiskokoelmista.
Siellä lähes kaikkia peliharvinaisuuksia saattoi myös pelata; Tennispalatsissa niitä on esillä lähinnä silmänilona. Pelata voi varhaisten teosten myöhempiä "emulaattoriversioita", jotka useimmille menevät varmaan täydestä. Media-arkeologi kuitenkin kaipaa pääsyä alkuperäisten aarteiden pariin.
Pelaamista on tarjolla yltäkylläisesti yli sadan pelin parissa. Läpileikkaus pelien historiasta on onnistunut. Valtaosa näyttelykohteista on interaktiivisia - ainakin ne jotka eivät ole sattuneet rikkoutumaan.
Näyttelyn ylläpito on taidemuseolle todellinen haaste, josta saamieni tietojen mukaan on kuitenkin selviydytty kohtuullisen hyvin. Näyttelykohteiden herkkyyteen on varauduttu, ja myös yleisö osannee suhtautua "ei toiminnassa" lappuihin ymmärryksellä.
Näyttelyn asetelmassa piilee silti omat ongelmansa, jotka ovat tuttuja tiedekeskus Heurekan tapaisista paikoista. Miten estää interaktiivisten laitteiden muuttuminen itsetarkoitukseksi, pelkän hauskanpidon kohteiksi?
Heurekan vuorovaikutteisilla näyttelykohteilla on ainakin periaatteessa jokin tarkoitus, joka johtaa ajatukset "suurempiin kysymyksiin". Pelit taas ovat ennen kaikkea kaupallisesti markkinoitua elektronista ajanvietettä. Niiden muut merkitykset ovat tälle tosiseikalle alisteisia.
Miten siis estää taidemuseo muuttumasta pelkäksi Helsingin halvimmaksi pelihalliksi, johon mennään pelkästään viettämään aikaa kavereiden kanssa? Näyttelyssä pariin kertaan vieraillessani pelaaminen oli selvästi varastanut kävijöiden huomion.
Pelikulttuurin taustoja selvittävää aineistoa en nähnyt juuri kenenkään tutkivan, ja pelien innoittamia mediataideteoksia ei kukaan näyttänyt edes huomaavan.
Taide kilpailemassa kävijähuomiosta
Jo Lontoon näyttelyssä käydessäni tuli mieleeni, että taideteokset on otettu mukaan ennen kaikkea ennakkoluuloisen taideyleisön tyynnyttämiseksi. Voin olla väärässäkin: nuoremmat taiteilijat ovat tosissaan innostuneet pelikulttuurista ja kommentoivat sitä teoksillaan hyvinkin monipuolisesti.
Konteksti vain saattaa olla väärä: käsitteellisesti suuntautuneilla taideteoksilla ei juuri ole mahdollisuuksia kilpailla pelien kanssa kävijöiden huomiosta. Ehkä niiden pitäisi olla esillä omana erillisenä näyttelynään.
Tennispalatsin taidemuseossa Game On -näyttelyn luonnetta on selvästi mietitty tarkkaan etukäteen. Ongelmia on pyritty ratkaisemaan järjestämällä runsaasti oheistapahtumia, työpajoja, paneelikeskusteluita, luentoja sekä pelikulttuuriin liittyviä elokuvaesityksiä.
Työpajoissa rohkaistaan lapsia ja nuoria omaehtoiseen luovuuteen pelien pohjalta. Vanhempia valistetaan pelien vaikutuksesta ja historiasta. Kaikki tämä on myönteistä, mutta nähtäväksi jää, kykeneekö se tarjoamaan vastapainon itse pelien vastustamattomalle lumovoimalle.
Onko se edes tarpeen? Eikö peleistä ole museon sisällä lupa nautiskella niin kuin mistä tahansa näyttelykohteesta? Eivätkö pelit itse asiassa ole 21. vuosisadan alun populaaria taidetta?
Minusta pelikulttuurin karsinoiminen ja moralistinen osoitteleminen olisi väärä ratkaisu - siitä Game On -tapahtumassa onkin onnistuttu vapautumaan. Peleihin suhtaudutaan avoimesti ja ennakkoluulottomasti; johtopäätökset jäävät kunkin kävijän itsensä tehtäviksi.
Museo ei silti ole, eikä sen tulekaan olla, ajanvietekeskus. Sen ei tule kilpailla Linnanmäen tai Disneylandin kanssa. Museoilla on populaarikulttuuriakin esitellessäänkin "korkeampia" päämääriä, joita ei voi mitata kassatuloissa.
Game On ei kenties ole onnistunut ratkaisemaan kaikkia avoimia peruskysymyksiä, mutta yritys on minusta kunnioitettava. Näin saatujen kokemusten kautta on helpompi jatkaa eteenpäin. Populaarikulttuuri on tullut museoihin jäädäkseen.
Game On. Videopelien historia, kulttuuri ja tulevaisuus. Taidemuseo Tennispalatsi, Helsinki, 14.12. saakka.
