Pe­las­tus­koi­rien kanssa tou­hu­tes­sa unoh­tu­vat rankat työ­asiat – te­ho­hoi­to­lää­kä­rin hen­ki­rei­kiä ovat koirat ja luonto

Jaana Pikkupeuran keino unohtaa työasiat on painua koirien kanssa metsään.

Kuva: Jukka-Pekka Moilanen

Vili ja Nita, uteliaat ja vilkkaat vehnäterrierit ovat tehohoitolääkäri Jaana Pikkupeuran keino unohtaa työasiat.

Koirat opetetaan jäljestämään sekä tekemään ilmavainuista hakua.

– Kun noiden kanssa touhuaa, ei voi keskittyä mihinkään muuhun. Ei varmasti pyöri työasiat päässä, Pikkupeura sanoo.

Into syttyi, kun Vili tuli taloon lähes seitsemän vuotta sitten.

– Oli haastavaa löytää yhteinen harrastus, josta sekä koira että minä saisimme yhteistä iloa. Monenlaista kokeilimme, ja sattumalta menimme jäljestyskurssille – siitä innostuimme molemmat.

Oulun Seudun Etsintäkoirat -yhdistys toimii Vapaaehtoisen pelastuspalvelun (Vapepa) alaisuudessa.

– Vapaaehtoisten koiria tarvitaan tällä seudulla nykyisin melko harvoin etsintätehtäviin. Poliisilla ja Rajavartiostolla on ilmeisesti riittävästi koiria.

Jaana Pikkupeura on hälytysryhmässä, mutta koirat eivät vielä.

– Koirilla on pitkä tie. Kaikki eivät pääse ikinä, jotkut selvittävät kaikki kokeet ja tarkastukset hyvinkin nopeasti. Vililtä puuttuu enää vain VIRTA-käyttöönottotarkastus.

Tehohoidon resurssit lisääntyneet

Työpäivät ovat kuluneet tiiviisti Oulun yliopistollisen sairaalan tehohoitolääkärinä vuodesta 2004.

– Kun elää työn keskellä, vuosien varrella tapahtunutta muutosta on vaikea havaita. Resurssit ovat joka tapauksessa lisääntyneet tänä aikana: on enemmän potilaspaikkoja, lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa.

Ja ensihoitolääkärit menevät aktiivisemmin kentälle kuin takavuosina.

– On satsattu paljon siihen, että tunnistettaisiin potilaan kriittinen sairaus mahdollisimman nopeasti. Tutkimuksista käy selvästi ilmi, että mitä nopeammin hoito päästään aloittamaan, sitä parempi on lopputulos.

Pikkupeuran mukaan suurin potilasmäärä päivystysteho-osastolla koostuu vaikeista tulehduksista.

– Nämäkin havaitaan nykyisin entistä aiemmin ja päästään aloittamaan elimistön tukihoito. Siten elimistö saa aikaa omalle toipumiselleen. Juuri tämä on vaikuttanut eniten potilaan selviytymiseen.

Tulevaisuus tuo yksilöllisiä hoitoja

Mitä uutta sairaalaympäristössä on kymmenen vuoden kuluttua?

– Koko ajan tutkitaan solutason tapahtumia ja toivotaan, että jossain vaiheessa alkaisi tulla uusia lääkeaineita. Siihen voi mennä kymmenen–kaksikymmentä vuotta. Ja kun olemme geneettisesti eri ihmisiä, jossain vaiheessa osataan antaa yksilöllisiä hoitoja.

– Jos haetaan hyvin tieteellisiä visioita, keinotekoisten elinten kasvattaminen voi olla tulevaisuutta. Joskus se muuttaa lääketiedettä niin, ettei olla enää täysin riippuvaisia luovutetuista elimistä.

Erikoisala löytyi sattumalta

Kuten monen muunkin lääkärin, myös Jaana Pikkupeuran erikoisalan valinta oli osaltaan sattumaa.

– Valmistuin 1994, jolloin oli lääkärityöttömyyttä eikä voinut valita paikkaa, mihin menee töihin. Olin opiskeluaikana saanut olla anestesiahoitajana leikkaussalissa, joten valmistuttuani pääsin anestesialääkäriksi.

Innostuksensa alkamisesta Pikkupeura kiittelee kouluttajiaan.

– Minulla oli hyviä oppi-isiä. Etelä-Karjalan keskussairaalassa oli mukava ja kokenut tehohoitolääkäri, joka ennen kaikkea opetti ajattelemaan ja hakemaan vastauksia itse.

Jaana Pikkupeura miettii hetken, ennen kuin arvioi itseään.

– Koen, että olen aika rauhallinen: hätäily ei nopeuta, vaikka olisi miten kiire. Tilanteet ovat teholla useimmiten päivystyksellisiä, joita ei pysty ennakoimaan. Pitää pystyä tekemään päätöksiä.