Siitä lehtikuvasta puski päälle ahdistus: nuori nainen suurine aurinkolaseineen harppoo lentoasemalla kohti New Yorkin -konetta perässä turvamies ja lentokenttävirkailija.
Hiukan mielikuvitusta käyttäen naisen olemuksesta saattoi lukea halun jättää taakse muutakin kuin ketkuksi osoittautunut kihlattu: myös oma asema kaiken kansan jatkuvasti seuraamana akvaariokalana ja apinatalon asukkina.
Tuo nuori nainen on nimeltään Madeleine, ammatiltaan Ruotsin prinsessa. Kuten koko maailma tietää, hänen piti isonsiskonsa tavoin mennä pian naimisiin. Ja kuten koko maailma tietää, siitä ei tulekaan mitään, koska kihlattu oli pettäjä.
Ihan mahdollista, että joku maailman kuninkaallisista pitää hommastaan. Tai että on oppinut sitä ainakin sietämään. Kun kruununprinsessa Victoria oli ensimmäistä kertaa Suomessa täysi-ikäisenä ja käväisi Oulussakin, vierailu näytti tervanjuonnilta. Kuninkaallisen vilkutuksen, jossa vain kämmen liikkuu oikealta vasemmalle, hän jo osasi. Valloittavan hymyn, joka kertoo hänen mahdollisesti hetkittäin viihtyvän tehtävässään, hän oppi myöhemmin.
Mutta yleensä kuninkaalliseen perheeseen kuulumisen täytyy tuntua veriseltä vääryydeltä.
Toista se saattoi olla silloin, kun tavallisen kansan elämä oli päivittäistä taistelua leivästä ja lämmöstä, ja kuningasperheen pöytään kannettiin riekkoa ja peuraa. Nyt teollisuusmaissa keskituloinenkin voi harrastaa ja matkustaa samoin kuin nuo linnojen kundit ja gimmat.
Luultavasti nykykuninkaallisia ankarimmin potuttaviin uutisiin kuuluvat mittaukset monarkian suosiosta. Nehän kertovat lähinnä siitä, katsovatko kansalaiset noiden yksittäisten ihmisten onnistuneen rooleissaan, joita he eivät ole itse voineet valita.
Jo vähän ennen kuin Madeleinen kihlatun, "bileprinssi" Jonas Bergströmin ratkaiseva toilailu tuli julki, Ruotsissa julkistettiin tutkimus, jonka mukaan yhä useampi ruotsalainen haluaisi luopua monarkiasta. Enää 56 prosenttia haluaisi säilyttää sen, kun vielä vuonna 2003 lukema oli 68 prosenttia. Myös luottamus kuningashuoneeseen on pohjalukemissa.
Olisi hauska tietää, miltä Silviasta tuntui lukea tuota uutista aamukahvipöydässä? Ja mitä ajattelivat perheen muut jäsenet? Pitääkö lasten yrittää hymyillä vielä enemmän, vilkuttaa vastedes kättä kyynärpäätä eikä vain rannetta myöten vispaten? Uskaltaako Kaarle Kustaa sanoa enää mitään, ettei tulisi taas möläyttäneeksi jotain sellaista, johon lehdet tarttuvat.
Oli monen vielä syntymättömän ihmisen onni, ettei Hessenin prinssistä ja maakreivistä Friedrich Karlista vuonna 1918 tullut Suomen kuningasta.
Helsingin Sanomien kuukausiliite esitteli prinssin pojanpojan pojan Philippin muutama vuosi sitten. Hän saattaisi olla nyt Suomen kuningas.
Nelikymppinen Philipp vaikutti rennolta tyypiltä. Hänestä olisi voinut tulla vaikkapa oiva kuningas Antti I, jolla voisi olla lapset kruununprinssi Veeti ja prinsessa Venla. Mutta ehkä Philipp oli rento juuri siksi, ettei hän ole Suomen kuningas.
Toivottavasti Ruotsissa löytyy pian valtiopäiväenemmistö, joka äänestää monarkian nurin. Ei siksi, että Kalle Kustaan perhe olisi hoitanut hymyilyn ja vilkutuksen huonosti vaan siksi, että kuninkaallisten osa vain on niin surkuhupaisa ja epäinhimillinen. Ei sellaista pitäisi sallia etenkään Ruotsissa.
***
Yksi luku tietokonemaailman historiaa on tulossa päätepisteeseensä. 3,5-tuumaisten diskettien eli korppujen luoja Sony kertoi niiden valmistuksen loppuvan. Vieläkö jollakulla on tallessa lerppuja?