Parisataa vuotta sitten Pietari kiehtoi suomalaisia.
Kun suuriruhtinaskunnan uusi pääkaupunki kasvoi ja teollistui, se imi puoleensa työvoimaa. Aina 1880-luvun loppuun asti Pietarin suomalaisväestö kasvoi.
Vaikka kaikkea heistä ei tiedetä, enemmistön kriteerit ovat ilmeiset: syntymäpaikka, luterilainen seurakunta, kieli ja alamaisuus.
Tämän joukon kirkonkirjat säilyivät Suomessa, ja Suomeen he maksoivat veronsa.
Enemmistöä vetivät Pietariin laajemmat näköalat. Koska pätevistä ammattimiehistä oli pulaa, heille saatettiin maksaa jopa vuoden palkka etukäteen.
Siinä missä eliittimuuttajat – kulta- ja kellosepät, petrooliparonit ynnä muut, ylempi virkamies- ja sotilassääty – integroituivat paikalliseen kermaan, alempi sääty pysytteli omiensa keskuudessa.
Moni taisi venättä, mutta harvassa olivat ne, jotka sitä kädet taskussa puhuivat.
Ummikoille houkutuksista ilmeisin olikin kapakka. Köyhälistömamut majoittuivat suomenmaalaisten parakkeihin.
Lapsityövoima oli normi, ”kirkkoparaati” tarkoitti kerjäläisiä, biljardinpelaajia ja örveltäjiä pyhäpäivän rauhaa rikkomassa. Sällien kielellä keisarin kaupungin nimikin vääntyi kotoisaan asuun: Pekkala.
Sukupuolten kohtalot kulkivat erillisiä latujaan. Tytöille suurkaupunki tarjosi palveluspaikkoja valinnanvaraksi asti.
Finkat, vedkat, tšuhonkat olivat arvostettuja rehellisen ja työteliään maineensa ansiosta. Piikominen oli usein lyhyt välivaihe, josta tie risteytyi ylös tai alas: miesvoittoisessa kaupungissa avioliittomarkkinat olivat naisten, mutta huono-onninen päätyi yölepakoksi.
Venäläinen klassinen kirjallisuus on ikuistanut siivousinnosta ja jääräpäisyydestä tunnetut finkat.
Jälkimaine on kuitenkin kapea, jollei kerrota myös harvoja mutta sitäkin kiinnostavampia menestystarinoita.
Kaikki tuntevat tsaarin pääsiäismunat ja nimen Carl Fabergé. Mutta moniko tuntee sen designerin Alma Pihlin?
Kun totuuksien pitää olla yksinkertaisia, enemmästä tietävän on viisainta vaieta.
Näin saattoi ajatella Kuusankosken Kymi-yhtiöiden tehtaankoulun piirustuksenopettaja. Hänen oppilaillaan ei ollut aavistustakaan, että syrjäänvetäytyvä, villaneuleita suosinut opettaja oli nuoruutensa päivinä tehnyt korutaiteen maailmanhistoriaa.
Sata vuotta myöhemmin tarinat alkavat paljastua. Tänään taidemaailma arvostaa keisarillisen hovihankkijan Fabergén korupajan ihmeellisiä luomuksia.
Taidekauppiaille ne ovat huikeita kohteita – saman työn voi myydä useaan kertaan.
Alma Pihl sai 19-vuotiaana ikkunalasiin piirtyneestä jääkukasta inspiraation Talvimuna-nimiseen koruunsa. Viimeksi se myytiin Sothebyssä yhdeksällä miljoonalla dollarilla.
Ulla Tillander-Godenhjelm esitteli vastikään Keisarilliset aarteet -kirjaansa Eremitaasissa.
Hänen isoisoisänsä Alexander Gustavovitš Tillander lähti lukutaidottomana köyhän perheen poikana 11-vuotiaana maailmalle.
Pietarissa hänestä kasvoi koruseppä ja sukuyrityksen perustaja. Mitä ajattelisi esi-isä jälkeläisestään tänään?
Vaikka kaikilla meistä ei ole yhtä mojovaa sukutarinaa välitettäväksi, voi saman kysymyksen esittää itse kukin. Hyvä on ajatella, mitä esivanhemmat meistä sanoisivat ja mitä jälkeläisemme aikanaan meistä.
Esivanhemmat voivat antaa vastauksia haudankin takaa. Tehtyään pitkän päivätyön koruseppänä Tillander-Godenhjelm siirtyi tutkijaksi ja väitteli taidehistoriassa aiheenaan keisarillisen Venäjän palkkiojärjestelmä.
Keisareilla oli kaukaa viisas tapa antaa maksuksi hevoskyydistä tai majoituksesta arvokas kello tai koru.
Mikä kiehtova tutkimusaihe... Tillander-Godenhjelmin uusimman kirjan kannessa komeilee legendaarinen Talvimuna, sivuilla esitellään myös Alma Pihl.
Alan nähdä unta poikkitaiteellisesta hankkeesta, jonka teemana olisivat lahjakkaat pietarinsuomalaiset naiset. Alma Pihl. Aurora Karamzin. Edith Södergran. Alma Kuula, ja muita.
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja