Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Liisa Jaakonsaaren kannattaisi marssia videofirmaan ja etsiä hyllystä vanha filmi "Pekka ja Pätkä Suezilla".
Ulkoasiainvaliokunta voisi katsella filmiä yhdessä perustuslakivaliokunnan jäsenten kanssa. Porukalla voitaisiin päästää rämäkät naurut Pekan ja Pätkän toilailuille.
Niitä katsellessa voitaisiin lohduttautua, että ihan kuin tanssi homma ei sujunut takavuosinakaan. Eduskunnassa nyt käyty ja nähty näytelmä kriisinhallintalain ympärillä ei ole uunituoretta paistosta. Historian kaivelu todistaa, että vaikeaa oli päätöksenteko aikaisemminkin.
Ensi tiistaina tulee kuluneeksi tarkalleen 49 vuotta vuotta siitä, kun ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähetettiin maailmalle. Tuolloinkin päätöksen sanamuotoja jouduttiin veivaamaan ja muokkaamaan.
Suomi lähetti vuoden 1956 marraskuussa valvontajoukon Egyptiin. Alunperin esitettiin joukon lähettämistä Lähi-itään. Tätä ei haluttu eikä uskallettu eduskunnassa kirjoittaa lain nimikkeeseen. Varsinkin vasemmisto harasi ja lopulta myös äänesti joukkojen Lähi-itään lähettämistä vastaan.
Syynä oli se, että Lähi-itää pidettiin liian väljänä ja epämääräisenä käsitteenä. Pelättiin, että joukot voivat jäädä minne tahansa Lähi-idän alueelle. Niinpä pelastukseksi ja rajaukseksi keksittiin Egypti, jonne eduskunta oli valmis suomalaiset valvontajoukot lähettämään.
Noista ajoista turvallisuuspoliittinen maailma on muuttunut melkoisesti. Kriisinhallintayhteistyö on kehittynyt nopeammin myös EU:ssa kuin monen henkinen kehitys Suomessa.
Edelleenkin jotkut puhuvat turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä asioista sukupolven takaisella koodikielellä. Onko kukaan kuullut selvää perustelua esimerkiksi siitäkään, mikä on Suomen turvallisuusvaje tai mitä takuita meidän pitäisi tarkasti ottaen muilta nyt saada. Kylmän sodan aikaiset pelottelut kaikuvat muutenkin monen puheissa edelleen.
Kuitenkin siinä, että eduskuntaan ei tuotu vain vanhan rauhanturvalain korjausesitystä vaan kokonaan uusi kriisinhallintalaki, otettiin henkisesti iso askel. Asia ei tosin lähtenyt etenemään hallituksen oma-aloitteisuudesta. Esitys pohjaa parlamentaarisen seurantakomitean työhön. Komitea ehti ennen hallitusta vaatimaan yksimielisesti, että Suomen lainsäädäntö on saatava vastaamaan muiden EU-maiden lainsäädäntöä.
Hallituksen esityksen jatkokäsittely on sitten ollut jo täysin oma näytelmänsä. Koulukuntia syntyi eduskunnassa vähintään kaksi niin joukkojen mandaattia eli valtuutusta, jonka pohjalta suomalaissotilaat maailmalle lähetetään, kuin päätöksentekoa koskevassa pykälässä, jossa on kinattu siitä, päättääkö viime kädessä presidentti vai valtioneuvosto joukkojen lähettämisestä.
Poliittisesti asetelma on ollut erikoinen varsinkin perustuslakivaliokunnassa.
Presidentin oma puolueen edustajat ovat olleet samaa mieltä kuin oppositiossa olevat kokoomuslaiset, jotka ovat eri mieltä oman presidenttiehdokkaansa kanssa. Johtava hallituspuolue keskusta oli ensin samaa mieltä kuin oppositiossa istuva vasemmistoliitto, mutta loppuäänestyksessä painoi lopulta tyhjää.
Kaikkiaan tapahtumasarjan taiteellinen vaikutelma jää melko surkeaksi.
Pekka ja Pätkä taisivat selvitä Suezilla paremmin kuin Kimmot (Sasi ja Kiljunen), Arja Alho ja Liisa Jaakonsaari Arkadianmäellä.
Mutta eihän Pekan ja Pätkän tarvinnutkaan miettiä pykäliä, jotka kestäisivät vuosikymmeniä eteenpäin. Eikä heitä lähetetty Lähi-itään.