Lähde: Tuula Poutasuo, Farkkukirja, Minerva Kustannus Oy.
James Dean, Marlon Brando, Hollywood ja rock and roll. Nuoret löysivät toisen maailmansodan näiden kautta toisen tyylin pukeutua ja käyttäytyä, olla yhdenmukaisena joukkona. Auktoriteettien silmissä farkkujalkaiset näyttelijät ja muusikot olivat kapinakenraaleita, vaarallisia yllyttäjiä.
1950-luvun koululainen sai tiukat nuhteet, jos uskaltautui luokkaan farkuissa. Niissä ei sopinut liikkua julkisilla paikoilla lainkaan, oli niin opettajien kuin vanhempienkin kanta.
Farkut, jos jokin, oli uuden aikakauden airut. Lapsuutensa sotavuosien varjossa viettänyt sukupolvi, uusi ikäryhmä "nuoriso", imi ahmien uusia vaikutteita lännestä. Heidän teinivuotensa värittyivät amerikkalaisen nuorisokulttuurin esiinmarssin hehkusta. Yhtä suurta vaikutusta sillä ei kuitenkaan ollut heidän elämäänsä kuin heidän perillistensä. Suotta ei 1980-luvun lopulla todettu Suomen olevan maailman amerikkalaisin maa.
Kaivoksista ja tehtaista nuorten univormuksi
Farkkujen alku on kuitenkin paljon arkisempi kuin rockkulttuuri. Menestystarinan siemenet sikisivät Kaliforniassa, jossa karskit työmiehet tarvitsivat kovassa työssä kestävät pukineet. Niitä ryhtyi tarjoamaan Levi Strauss.
Ensimmäiset työhousut vedettiin jalkaan vuonna 1853, nykyisten farkkujen esi-isä niistä tuli, kun Strauss ja Jacob Davies hankkivat vuonna 1873 patentin kulutusta paremmin kestäville, niiteillä vahvistetuille farkuille. Jo tässä vaiheessa farkut näyttivät siltä kuin tänään: Strauss käytti materiaalina indigovärjättyä puuvillakangasta jo varhain.
Tämän ruumiillisen työn tekijöiden yleistyövaatteen amerikkalaisnuoret omivat omaksi muodikseen toisen maailmansodan jälkeen.
Työväen arkivaatteesta tuli siis uuden ikäryhmän, nuorison, univormu, sotisopa vanhempia ja auktoriteetteja vastaan.
Lahkeiden leveys kertoo vuosikymmenen
Vielä 1970-luvulla syntyneen saa kertomaan liikuttavan tarinan, kun kysyy, milloin tämä sai ensimmäiset farkkunsa. Nykynuorilta samaa on turha kysyä. Farkut ovat itsestään selvyys ilman erillistä käsitystä kyseisen vaatekappaleen luonteesta. Ne eivät edusta enää mielipidettä ja kapinaa. Jo vauvoilla on farkut, jotka ylpeät vanhemmat ostavat ultraäänessä käytyään.
Juttua varten haastateltujen tarinoita yhdistää monta asiaa, ostosmatkat, jännitys ja onni siitä, että farkkujen myötä ikään kuin tunnuttiin päästyn yhdeksi kadehdittua joukkoa.
Esille nousi myös se, että farkkujen muokkaamiseen ryhdyttiin itse - äidille esimerkiksi lahkeiden 70-lukuista leventämistä lepakkomaisiksi tai 80-luvun kaventamista pilleiksi ei uskottu. Joukosta ei saanut erottautua.
Jos farkkujen saaminen, vanhempien hyväksyntä, oli hankala saada, todellisia vaikeuksia kohtasivat 1950-luvun nuoret: farkkuja ei saanut tuoda ulkomailta niiden ylellisyysluonteen vuoksi ja kotimaista tuotantoa ei vielä ollut. Niinpä rohkeat notkuivat satamassa tehden kauppaa merimiesten kanssa.
Suomalaiset farkut valmistivat ensiksi, 50-luvun puolivälissä, Mattisen Teollisuus ja Vaaksa Oy. Mattisen James-merkkisistä - James Deanin mukaan nimetyistä - housuista tuli joksikin aikaa yleisnimi farkuille, jamekset. Vaaksan tuotteet, miesten Väiskit ja naisten Can-Canit, joiden vetoketju oli häveliäisyyssyystä sivulla, ovat jääneet historiaan.
Jamekset tai Beaversit muttei Suomi-Jeanseja
Farkut ovat olleet merkkituote, ei ole ollut ollenkaan sama, minkä merkkiset housut on jalkaan vetänyt. Vaikka malli ei olisikaan "istunut peffasta ja svengannut reisistä", kuten tehokkaasti mieleen jääneessä mainoksessa todettiin, ne farkut hankittiin, jotka muillakin oli.
Erityisen tärkeää oli hankkia samat farkut kuin suosikkitähdillä. Jameksien mannekiini oli Danny, Hurriganes vannoi mainoksessa Beaversin nimiin.
1970-luvun oululainen koululainen ei halunnut Suomi-jeanseja. Kaikki näet tiesivät, että niitä ostettiin Oulussa halpamyymälästä kaupungin antamilla vaatekupongeilla.