Näinä päivinä Johanna Hurtigin on mahdotonta erottaa toisistaan henkilökohtaista ja ammatillista elämää. Pietarsaaren pedofiilitapaus nosti julkisuuteen yhtä aikaa lastensuojelukysymykset ja lestadiolaisen herätysliikkeen. Ne ovat Hurtigin työ ja elämänhistoria, yhdistettynä.
Johanna Hurtig on Kärkölässä asuva 49-vuotias kahdeksan lapsen äiti ja yliopistonlehtori, joka opettaa sekä käynnistelee tutkimusta lastensuojelukysymyksistä uskonnollisissa yhteisöissä ja elää vanhoillislestadiolaisena.
Pietarsaaren pedofiiliepäilyn julkitulo ei yllättänyt Hurtigia.
– Olen varmasti suomalaisista ihminen, joka reagoi tietoon pedofiilisaarnaajasta laimeimmin. Ajattelin, että okei, nyt se sitten alkaa. Olen työstänyt tätä teemaa vuoden verran uutta tutkimusprojektia varten, joten tiesin, että tällaisia tapauksia voi tulla esiin.
Hurtigin mielestä lestadiolaisyhteisö kokee turhaan leimautuvansa pedofiilikohussa. Pietarsaaressa uskonnollinen yhteisö oli olennainen osa tapahtumia ja koko hyväksikäytön dynamiikkaa, joten oli oikein kertoa, että se tapahtui tällaisessa yhteisössä.
– Asia on kamala ja uutisointi ikävää. Mutta se voi olla myös hyvä paikka lähteä tutkimaan, millaisia vaaroja lasten asemaan liittyy ja miten niitä voidaan ehkäistä.
Hurtig huomauttaa, että lestadiolaiset ovat näkyneet valtavan usein julkisuudessa myös positiivisessa valossa: sympaattisina perheinä, aikaansaavina naisina ja reippaina miehinä.
Naiset keittiöstä keskustelemaan
Hurtigille lestadiolaisyhteisö on ollut hyvä paikka kasvaa, olla nuori ja perustaa perhe. Osallistuminen tapahtumiin on ollut osa elämää, tosin viime aikoina harvemmin.
– Etenkin sosiaalityön ammattilaisena, eli ihmisoikeuksien ja tasa-arvon vaalimiseen sitoutuneena, joutuu miettimään suhdettaan tällaiseen yhteisöön.
Hurtig sanoo miettineensä paljon, onko tilaa ajatella itsenäisesti, kun yhteisö tuottaa vahvat käsitykset moniin asioihin. Hän kokee olevansa kysyvämpi ja ihmettelevämpi kuin moni muu.
Naiseuteen ja perheen perustamiseen lestadiolaisyhteisössä on liittynyt pelottaviakin asioita, kuten sitoutuminen parisuhteeseen eliniäksi jo 19-vuotiaana.
Hurtig oli yli 30-vuotias seitsemän lapsen äiti lähtiessään yliopistoon. Sen teki mahdolliseksi se, että lapset olivat jo vähän isompia ja osallistuivat kodin töihin. Myös aviomies on tukenut vahvasti uran tekemistä.
Lestadiolaisperheet ja parisuhteet ovat Hurtigin käsityksen mukaan yleensä melko tasa-arvoisia – on pakko esimerkiksi jakaa töitä, kun lapsia on monta. Laajemmassa yhteisössä naisen rooli on kuitenkin tiukemmin määritelty.
– Usein hän kelpaa emännöimään, muttei asiantuntijaksi tai vastuunkantajaksi. Koen tämän epäkohtana.
Iso perhe on rikkaus ja riski
Hurtigin mielestä iso perhe voi olla hieno paikka kasvaa. Mutta lapset ovat persoonia, ja joku kaipaisi enemmän yksilöllistä huomiota kuin toinen. Tämän saaminen voi olla vaikeaa isossa perheessä ja lestadiolaisyhteisöissä, joissa lapsia on aina paljon.
Iso perhe voi väsyttää vanhempia työelämän, opiskelun sekä yhteisön lukuisten tapahtumien kanssa, jos kaikkeen yrittää osallistua.
– Uskonnollisissa perheissä voi olla vakavia ongelmia kuten muissakin perheissä.
Yleisesti lestadiolaisten lastenkasvatusta leimaa Hurtigin mielestä rentous: kun lapsia on monta, ei jakseta nipottaa, vaan eletään, lasten kanssa. Väitteet, että kasvatus olisi esimerkiksi ankarampaa tai lapsia lyötäisiin, eivät kuulosta tutuilta.
