Tapaan ystävän. Kummallakin on taas kiire, mutta onnistumme sumplimaan pari tuntia yhteistä aikaa. Hän kysyy, minne haluan mennä. Olen väsynyt enkä jaksa miettiä. Hän vie minut kävelylle. Hän valitsee reitin ja sanoo joka risteyksessä ”tuonne”.
Kuuntelemme meren rannassa maininkeja ja kiipeämme kukkulalle. Pistäydymme taidenäyttelyssä katsomassa oransseja appelsiineja ja liukuportaissa kulkevia alastomia naishahmoja. Puhumme ilosta ja surusta. Hän osaa oikeassa kohdassa näyttää suunnan ja saattaa minut ”tuonne”.
Toinen ystävä selvittää puolestani kartat ja polut ja lähettää valmiin listan tarvittavista varusteista. Hän vie minut vaeltamaan paikkaan, johon omat suunnistustaitoni eivät mitenkään riitä.
Hän saa savua yskivän kamiinan lämpiämään ja sytyttää tottuneesti yöllä valon lattianrajaan, kun myyrät alkavat rapistella tuvassa. Päivisin kuljen huolettomana hänen turvallisen selkänsä takana ja näen kuukkelin, käppyräiset koivut, tunturihuiput ja vesiputouksen.
Kolmannen kanssa työstämme hälyisessä lounasravintolassa keski-ikäistymistä. Molemmille se on alkanut tarkoittaa julkisivun rakentamisen turhuutta ja yksinkertaisuuden ja yhteyden kaipuuta. Pienet asiat saavat aiempaa suuremman merkityksen.
Yritämme vuoronperää lausua Hellaakosken Maalaria, mutta aina joku säe tai riimi puuttuu ja runo katkeaa tyrskivään nauruun. Lopulta googlaamme: ”Kokonaisen päivän elin / maisemaa, / janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa, / illansuussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden.”
Neljäs tuo lahjaksi itse leivottua leipää. Joka suupala maistuu välittämiselle ja huolenpidolle. Viidennen kanssa puhumme marketin hyllyjen välissä ensin kukkien siemenistä ja lasten harrastuksista, sitten arkunkantajanaisista. Siitä että jos joutuisi lähtemään etuajassa, olisi kiva, jos kaverit saattaisivat.
Kuudes kirjoittaa. Luen hänen tekstinsä tilanteessa, jossa kuvittelen, ettei kukaan voi ymmärtää. Huomaan, että hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan minua askarruttavista teemoista mutta muotoillut ne paljon syvemmin ja viisaammin kuin itse olisin ikinä osannut.
Seitsemäs tekee myös luovaa työtä.
Pohdimme ohimennen, mikä on paras vaihe, ideoiminen, tekeminen vai hiominen. Keskustelu laajenee työstä elämään. Tunnistamme saman luovuttamattoman onnellisen hetken: Kun tietää löytäneensä ajatuksen alun. Kun ei vielä tiedä, mihin kaikkeen se vie.
Ystävänpäiväviikolla olen kiitollinen ihmisistä, joita tapaan aivan liian harvoin mutta joiden kanssa saan silti pitää yhteyden, epätäydellisen ja erityisen. Kuinka moni luovuttamattoman onnellinen hetki ja ajatuksen alku liittyy heihin. Kuinka monta hetkeä ja ajatusta köyhempi olisin ilman heitä.
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.