Oulu "Yksi aamu otin lapsille tarkoitetut paperiliuskat, pitelin niitä hetken käsieni välissä, ja aloin kirjoittaa lyijykynällä. Kirjoittaako äiti vai piirtääkö, kaksostytöt kyselivät. Vastasin, että kirjoittaa. Tuntui kuin minulla olisi patti päässä." Näin sanoo viiden lapsen äiti ja esikoiskirjailija Ulla-Maija Pyykkönen, 43. Hän paljastuu varsinaiseksi kirjailijan antikuvaksi.
Oli vuosi 2005 ja marraskuun loppu. Oulussa asuva Pyykkönen kirjoitti vimmassaan sata sivua tekstiä kahtena aamuna, ja patti katosi päästä. Hän kertoi paperiarkille tunteensa laidasta laitaan: Millaista on olla erityislapsen, kaksosten ja kahden teini-ikäisen äiti. Millaista on, kun pitää jaksaa ja olla vahva. Miten selvitä vihan ja rakkauden tunteissa.
"Koen itseni äärimmäisen mustana ihmisenä. Olisin voinut sen sata itsaria tehdä, mutta olen niin tiukasti kiinni elämässä", Pyykkönen sanoo.
Kirja syntyi vahingossa
"Mää en oo kirjailija. Mää oon perushoitaja ja viiden lapsen äiti", oululainen Pyykkönen napauttaa.
Hän on ymmällään siitä, että yhtäkkiä häneltä ilmestyy suuren suomalaisen kustantajan kautta kirja. Kun kirjoittajalla on vielä lukihäiriö, puhumattakaan että lukisi kirjoja, yhtälö on perin eriskummallinen.
Pyykkönen ei ole Oriveden kasvatteja, tokko hänellä on edes tietoa koko paikasta. Eikä hän ole edes kirjoittaja. Hän on poikatyttö, joka vaihtaa öljyt autoon, kantaa olallaan pistolapiota ja ennen kaikkea touhuaa lasten kanssa.
"En ole koskaan ollut kirjoittajaopissa. Tämä on jännä projekti, enkä tiedä mihin se johtaa", hän naureskelee.
Yksi ajatelma yhdelle sivulle oli Pyykköselle tärkeää. Syntyi kirja mietelmiä, ajatuksia ja elettyä elämää äitiydestä. Ystävien kannustamana käsikirjoitus lähti nopeasti kustantajille, ja sieltä sen nappasi Otava.
"Olen valmis kritiikkiin. Lähden nollatilanteesta. Minun ei ollut koskaan tarkoitus tehdä tällaista", Pyykkönen sanoo.
Risukivi-ihminen
Muista sitten, että on se särkymävara. Näin sanoi Päivärinteen sairaalassa mummo aikanaan nuorelle perushoitajalle. 27-vuotiaana syntyi esikoinen Miikka. Kolmenkymmenen vuoden iässä putkahti Minna-Maaria, ja siitä kolmen vuoden päästä Pyykkösen elämän käännekohta, Maiju-Tuulia, jolla eivät kaikki asiat olleet kohdallaan. Sitten tulivat vielä yllärikaksoset.
"Olen risukivi-ihminen. Kerään kiviä, teen kaikenlaista, ja monenlaista on ollut. Elämäni perusarvot ovat menneet uusiksi", hän sanoo.
Pyykkönen puhuu hyvin paljon, kuin sanat pulppuaisivat syvemmästä lähteestä. Hän hypähtelee aiheesta toiseen. Yksi on selvää: Äitiydestä puhutaan suurin kirjaimin. Eikä mitään äitilöpinöitä, vaan maalaisjärkeä ja sydäntä.
Kuuden vuoden kotiäitiyden jälkeen hän palasi töihin ja sairaalapastori Hannele Lusikan työnohjaukseen. Se oli onni.
"Kun kaikki menee putkeen, sitä luulee että pystyy määräämään omasta elämästään. Olen saanut onneksi elää rankkaakin, se tuo ymmärrystä. Uskon elämän mahdollisuuksiin, että elämä kantaa", Pyykkönen sanoo.
Pyykkösen äitini sairasti kuusi vuotta Alzheimerin tautia, ja sitten hänellä todettiin syöpä. "Hoidin lapsia, tein töitä, hoidin äitiä, kävin hänen luonaan Suomussalmella ja olin äiti hänellekin. Sairaalapastorin kanssa kävin läpi tunteita."
Kodissa tavarat ovat paikoillaan, mutta kirjoittajan sisällä kulkee pyörremyrskyjä. Kummasti sitä pysyy kiinni arjessa, kun on perhe ja lapset, jotka ovat Pyykköselle se tärkein asia. Äiti on iso sana.