Loppusyksy. Alkutalvi. Loskaa, pimeää. Rännäntuhrua taivaan täydeltä. Tuuli renkuttaa kattopeltiä ja hyökkäilee vasten tuplaikkunoita. Ajatuskin ulos menemisestä nostaa kuumeen, tai ainakin kurkku alkaa tuntua karhealta. Kaukosäädin käteen ja surffausasento sohvalta: Kyllä se kevät sieltä aikanaan tulee. On vuoden toivottomin aika retkeilyyn.
Tai sitten ei. Joinakin vuosina pakkasukko voittaa kilpajuoksun lumienkelten kanssa. Kuuratukkainen puikkoparta kulkee tähtiöinä pitkin mantuja ja pamauttelee ryhmysauvallaan petäjiin ja nurkkapieliin. Aamulla maisema säkenöi pakkaskiteistä. Reppu komerosta ja saappaat jalkaan: suolakeudet ovat jäätyneet kantaviksi. Kesällä kulkemattomat luhveikot ja vetelikkörimmet ylittää nyt rallatellen.
Totta se on. Kun kokeilee saappaallaan tutun hillasuon saramättäitä ja raparimpiä, toteaa että kantaa se, jäässä mikä jäässä. Ja alkaa riemukas retki poikki aapojen, yli allikoiden. Kun saapas on muutaman kerran sujahtanut omille teilleen kuuraisesta rimpijäästä ja olet tanssinut yhdellä jalalla kurjentanssia kädet heiluen, tai peräti rojahtanut jänteenlaitaan nenällesi, opit että harjoituttava on tässäkin lajissa. Alat asetella saappaitasi sarojen ja sammalten päälle.
Taival taittuu ja ympärillä avautuu hiljainen sydänmaa. Rauhaa, sitä hengität itseesi, kun pysähdyt punaisin poskin vinkkuraisten suomäntyjen seuraan. Korppi korahtelee kaukana, käpylinnut tingahtelevat, tiainen tirskahtaa rämesaaressa. Harvakseltaan juttelee suomaa linnun äänellä.
Alkutalven suolla ei ole tungosta. Yksikseen saa huurua puhallella kuurasiveltimellä huiskitussa luontoäidin maalauksessa. Joskus vain hirviporukan ajoremmi karjahtelee metsän puolella, joku karpalonpoimija heiluttelee ämpäriä pounikon laidassa.
Vai lähditkö retkelle pakkasukon yhä kiristellessä ruuviaan hongan kylkeen? Nyt kuulee korvasi kummia. Mikä on tuo valitus ja voihke, ulvahtelu ja mouruaminen, joka tuntuu nousevan miltei jaloistasi, suon pohjattomasta sylistä? Ja metsäsaarekkeissa paukahtelee kuin joku sauvalla pamauttelisi petäjiin. Ettei paukuttelekin? Vilahtiko puiden välissä kuurahapsi ukonkörri?
Ei, ei sentään. Rimpijäät ne vain laajetessaan ulisevat ja vongahtelevat; puunkoloihin kertynyt jää levittelee harteitaan ja puu antaa paukahtaen periksi. Riekko siitä vielä kohoaa valkeille haamusiivilleen, kirota peukuttaa mennessään. Hämärän henki hiipii jo korpimaista, lipoo ja haroo saraikkoa. Jos lähdit yökuntiin, ala katsella kämppää suojaksesi. On tulossa menninkäisten yö.
Kynttilä hohtaa valoaan seinähirsille. Laverilla makaa retkeilijä täysin vatsoin, suljetut silmäluomet yhä kuurankipeniä loimehtien. Kamina humpattaa lämpöä salomaan pirttiin. Haukotus repii leukaperiä. Vielä kynttilän sammutus ja makuupussiin unta odottamaan.
Pienet jalat vipeltävät lattialla! Et uskalla hengittää. Seinällä rapisee, nyt yön kummajainen liikahtelee pöydällä. Pomppaat silmät ymmyrkäisinä istumaan ja kuulet nopeat askeleet, pötkähdyksen kun menninkäinen hyppää lattialle.
Rapistelet vapisevalla tikulla tulen kynttilään ja valaiset pöydän, lattian, nurkat. Löydät pikkuriikkisiä pitkulaisia papanoita. Myyrähän se vain oli!
Jos onni suo ja pakkasäijä viihtyy samoilla selkosilla, taivallat toisenkin huurteisen päivän suomaiden rauhassa ja kirkkaudessa. Jos taas kuuratukka on hipsinyt kotikonnuilleen pohjoiseen ja lounaasta leyhyy lämpöaalto vesisateineen, tulee ongelmia.
Eilen hevosen kantavat rimpijäät losahtelevat nyt saappaan alta. Suon kohmainen pinta, joka ensin tuntuu kantavan, mutta eipä sitten kannakaan, on lähes raskainta mahdollista kulkumaastoa. Rallatusrimmiltä kantaa nyt toisenlaisia ääniä.