Tasavallan protokollassa heti tasavallan presidentin ja eläkeläispresidenttien jälkeen tulee eduskunnan puhemies. Kun Riitta Uosukainen paukutti nuijaa eduskunnassa ja liehui kissanristiäisissä, ääntä ja väriä piisasi. Surkeasti päättynyttä presidentinvaalikampanjaa lukuun ottamatta puhemies Uosukainen ei juuri politikoinut.
Aktiivinen voi olla monella tavalla. Uosukaisen seuraaja, SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ei ole kissanristiäismiehiä. Sen sijaan hän on lyhyellä puhemieskaudellaan ehtinyt puhua enemmän politiikkaa kuin Uosukainen yhdeksänä puhemiesvuotenaan.
Onko moinen sopivaa? Lipposen pätevyyttä eivät voi kiistää erkitkään. Lipponen on politikoivana puhemiehenä toki harvinainen, mutta ei ainutlaatuinen. Suomen Kuvalehti julkaisi kesällä 1979 haastattelun, jossa puhemies Johannes Virolainen heitti kuuluisan juhannuspomminsa. Hän perusteli kokoomuksen hallituskelvottomuutta "yleisillä syillä" eli Neuvostoliitolla. Presidentti Urho Kekkonen hikeentyi.
Suomessa, herra paratkoon, ei ole kuultu ikinä liikaa suoraa puhetta etenkään ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Liturgialinja iskostui vuosikymmeniksi poliitikkojen selkäpiihin. Kun siitä päästiin, pesunkestävän poliitikon puheenparreksi tuli peräänkuuluttaa keskustelua tai moittia keskustelun tasoa. Nyt on sentään alettu keskustella. Parempi puhua aidasta kuin aidan seipäästä.
Puhemies-puheenjohtaja täyttää sitä paitsi ammottavaa tyhjiötä. Lipponen on aktiivinen kun taas viralliset linjaukset tekevä hallitus on sattuneesta syystä vielä lähtötelineissä.
Viime päivät on kohistu Lipposen STT:lle antamasta haastattelusta. Pääministerikriisin varjossa huomiotta jäi Lipposen puoluevaltuustossa pitämä puhe, jossa hän pelkisti keskustelun Suomen paikasta EU-ytimissä uudella tavalla. "Ytimiä on vain yksi, se, jossa ovat mukana ne jäsenvaltiot, jotka osallistuvat kaikkeen syvennettyyn yhteistyöhön, tällä hetkellä Schengeniin ja euroon", hän sanoi.
Eli: Lipposen laskuopissa ytimiä ei ole useita, vaan vain yksi. Esimerkiksi Matti Vanhanen puhui puolustusministerinä useista ytimistä. Jos ytimiä on useita, voi valita, mihin osallistua. Jos on vain yksi ydin, voi valita vain, ollako mukana.
Taimmainen kysymys tietysti on, mihin Lipponen tähtää. Monet poliitikot puhuvat paljon ja sanovat vähän. Lipponen kuuluu niihin, jotka puhuvat vähän, mutta sanovat paljon. Jäytääkö hän puheillaan maata hallituksen ja miksei presidentinkin alta? Asfaltoiko hän tietään komissaariksi ja kenties jopa komission puheenjohtajaksi? Vai onko hän vain ajan merkkejä lukeva reaalipoliitikko?
Kysymys, onko politikointi sopivaa puhemiehelle, on sinänsä tärkeä muotoseikka. Itse asian kannalta pulmallisempi hattu on SDP:n puheenjohtajuus. Lipponen ei ole hallituksessa vetämässä virallista linjaa, mutta vetää puoluejohtajana puolueen linjaa.
Asiat mutkistuvat jo, jos käy niin, että Vanhasen johtaman hallituksen ja Lipposen johtaman SDP:n ajatukset etenkin suhtautumisesta EU:n puolustusyhteistyöhön hajoavat. Ne on saatava yhteen uomaan viimeistään silloin kun hallitus antaa syyskuussa eduskunnalle tiedonannon Suomen EU-linjauksista hallitusten väliseen konferenssiin.
Tilanne on hankalin, jos päähallituspuolueiden ministerit ovat yhtä mieltä, mutta SDP:n puheenjohtaja eri mieltä. Vanhanen on jo kuitenkin kutsunut Lipposta ja itseään realisteiksi. Taitaapa olla niin, että pääministerin pesti sekä jättää perinnöksi realismia että antaa sitä huomenlahjaksi. Vaikeimmin ylitettävä, kenties ylittämätön, silta on Lipposen ja Tuomiojan välillä. Oma lukunsa on, millaisen puumerkin presidentti Tarja Halonen haluaa lyödä EU:n puolustusyhteistyötä koskevaan Suomen linjaukseen. Realistin vikaa on kyllä hänessäkin.
Halosen ajattelusta selkein viite on 4. kesäkuuta pidetty puhe. EU-puolustusta koskeneet avainlauseet kuuluivat siinä näin: "Suomi lähestyy Euroopan unionin puolustusulottuvuuden kehittämistä pragmaattisesti... Suomi suhtautuu avoimella mielellä Euroopan puolustusulottuvuuden kehittämiseen." Presidentti ei ole sanonut "ei".
Lipponen nosti pöytään jopa liittoutumattomuuden mielekkyyden. Hän sanoi STT:n haastattelussa, että "liittoutumattomuus ei anna tyydyttävää vastausta, kun puhutaan terrorismista ja muista globaaleista kysymyksistä". Vanhanenkin sanoi radiohaastattelussa, ettei liittoutumattomuus kuvaa enää Suomen asemaa terrorismin vastaisessa taistelussa. Tämä linjaus tosin löytyy jo Anneli Jäätteenmäen hallituksen EU-kannanotosta, jonka mukaan Suomi hyväksyy konventin esittämän, terrorismitaistelua koskevan solidaarisuuslausekkeen.
Jos ja kun Vanhanen saa vallasta nopeasti pitävän otteen, hänen on helpompi saada oma ministeriryhmänsä kannalleen. Ylimääräiseen puoluekokoukseen valmistautuva keskusta on siinä määrin sekaisin, ettei se ala pullikoida pääministeriä, ja todennäköistä tulevaa puheenjohtajaa, vastaan.
Valitettava lähtö hallituksesta antoi Lipposelle liikkumavaraa sanoa julki enemmän mitä ministerinä ikinä voisi. Etenkin pääministerinä hän sai punnita vähätkin sanansa kultavaa'alla, mutta niistäkin kuulsi läpi kasvava ennakkoluulottomuus EU:n syvennettyä puolustusyhteistyötä ja myös Nato-jäsenyyttä kohtaan. Lähiaikojen kiinnostava kysymys on, seuraako puhemies Lipponen presidentti Martti Ahtisaaren Säkylässä viime talvena viitoittamaa tietä ja ehdottaa Suomen liittymistä Natoon.