Jalkojen alla natisee pakkaslumi. Sitä ei ole vielä kertynyt paljoakaan, vankkojen kuusien alla ovat varvut osin paljaina, vailla suojaa kylmiltä viiman henkäyksiltä. Pakkasilmassa on paljon kosteutta, sen tuntee hengittäessä. Metsän keskellä ilmaan sekoittuu vienosti havujen tuoksu.
Kosteus on tiivistynyt kuusijättiläisiin kuorruttaen havut ja naavaparrat ohkaiseen huurteeseen. Hiljainen viima käy järvenselältä. Välillä se hönkäisee kovemmin saaden puiden latvukset liikehtimään hiljakseltaan.
Eletään marraskuuta, talvi kiristää otettaan vähä vähältä. Pakkasta on viitisentoista astetta, lunta ei juuri nimeksikään. Purevassa pohjoisviimassa on selvästi arktista pohjoisen tuntua. Luonto huokuu hiljaisuutta, se tuntuu ikään kuin odottavan jotain.
Viimassa ajoittain narahtelevien kuusivanhusten seuraksi tuntuu tuppautuneen pohjantikka. Harvalukuista lintua ei liian usein pääse näkemään. Se viihtyy vanhoissa kuusimetsissä ja viettää sielläkin varsin hiljaista eloa. Lintu naputtelee rauhallisesti puoliksi kaatunutta kuusenrankaa.
Oksan rasahdus jalkojen alla kavaltaa kulkijan, ja tikka lehahtaa karkuun viereiseen puuhun. Se jää tarkkailemaan tilannetta antaen vieraan lähestyä. Todettuaan ettei vaaraa ole, jatkaa se omia toimiaan. Pelotonta lintua pääseekin usein tarkkailemaan läheltä.
Syksyisin pohjantikkoja siirtyy etelämmäs ja ajoittain meille vaeltelee idästä siperialaisia tikkoja. Tällä linnulla ei kuitenkaan tunnu olevan kiire minnekään.
Jätän tikan toimiinsa ja jatkan matkaa. Kuusikon keskellä puiden havut ovat vielä aika paljaita ja vihreitä. Reunamilla taas huurre on tehnyt niistä kauttaaltaan hopeanharmaita. Suunnistan puiden välistä pilkottavan järven rantaan, vaikka tiedän, että siellä puhaltava viima puree luuytimiin asti. Olosuhteita uhmaa kuitenkin mielellään hienojen näkymien toivossa.
Laskemassa oleva aurinko pilkottaa pilviharson takaa. Pilviä on kuitenkin niin paksulti, ettei aurinko pääse kultaamaan metsää. Pikemminkin huurteinen metsänreuna hohtaa entistä hopeisempana.
Viima ajaa hiljaisista, pastellinsävyisistä maisemista nauttineen kulkijan nopeasti takaisin metsän suojiin.
Kuusikon keskellä olevan kallion reunalla kuuluu olevan hömötiaisia. Tsi-tshää-tshää, kuuluu ensin yhden kuusen kätköistä. Kohta toisaalta kantaa vastaus ja vielä kolmaskin sähisee kaikuna aivan vierestä. Se hypähtelee hangella aivan jalkojen juuressa ja syö maahan varisseita kuusen siemeniä.
Hömötiaiset ovat todellisia joka paikan tiaisia. Niihin voi törmätä kaikenlaisissa metsissä, mutta mieluisimpia ovat usein rehevät sekametsät ja purolehdot. Talvisin näitä sympaattisia höyhenpalleroita näkee tavallisesti myös lintulaudoilla, vaikka tyypillisimmillään ne ovat osana tiaisten sekaparvea.
Metsässä alkaa hämärtää, vaikka aurinko pilkistelee vielä pilvien lomasta horisontin yläpuolella. Vankat puut ja latvukset tekevät pienehköstä, mutta iäkkäästä kuusikosta oman maailmansa. Varsinkin näin vuoden pimeimpinä aikoina valoisa aika tuntuu olevan entistäkin lyhyempi. Niinpä hömötiaisillakin on kiire syödä tarpeeksi selvitäkseen yöksi kiristyvästä pakkasesta.