Sibelius-Akatemian professori Joonas Kokkonen törmäsi Viimeisiin kiusauksiin kauppamatkalla elokuussa 1959.
Säveltäjä tuli Maija-vaimonsa kanssa Pielaveden Pangansalon saaressa sijaitsevaan Taivaanvuohen torppaan lainaamaan venettä, jolla pääsisi kauppaan salmen toiselle puolen.
Torppa oli Joonaksen pikkuserkun Lauri Kokkosen kesäpaikka. Kansakoulunopettaja Lauri Kokkosen pöydällä paloi kynttilä, juhlan kunniaksi. Hän oli juuri saanut valmiiksi kolmannen näytelmänsä, nimeltään Viimeiset kiusaukset.
Parin kilometrin päästä saapuneiden kauppamatka jäi siihen. He halusivat kirjailijan lukevan näytelmän, jossa 1800-luvun tunnetuin suomalainen talonpoika ja maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen käy kuolinyönään läpi elämäänsä. Epäusko, epätoivo, ylpeys ja harhanäyt raatelevat hänen sisintään.
Kianto oksensi
Joonas Kokkonen totesi pikkuserkkunsa parituntisen luennan jälkeen, että "tuohan on valmis oopperalibretto. Se ei kaipaa kuin lyhentämistä, koska laulettu sana kestää paljon kauemmin kuin puhuttu".
Oopperasuunnitelma ei sitten antanut säveltäjälle rauhaa. Ensin oli hoidettava monia muitakin töitä. Vasta kuudentoista vuoden päästä keväällä 1975 Viimeisten kiusausten viimeinenkin nuotti oli valmis.
Näytelmän ensi-ilta oli 3.12.1959 Tampereella. Näyttämöllä ja katsomon puolella oli monia kuuluisuuksia, muun muassa Väinö Linna. Viimeiset kiusaukset ohjasi teatterineuvos Eino Salmelainen, jolla oli ongelmia vaikean näytelmän kanssa.
Valomies Raimo Putkonen käytti paljon takavaloa, musiikin näytelmään tehnyt Usko Meriläinen kehitti kuuden hengen puhekuoron, jonka ilmaisu oli lähes laulua, mihin yhdistyi Ruth Matson suunnittelema liikunta. Paavo Ruotsalaista näytteli Veikko Sinisalo ja Paavon ensimmäistä vaimoa Riittaa Elna Helman. Näyttelijät olivat innoissaan, Salmelainen tuskaili näytelmään liittyvien ideoiden kanssa.
Ensi-iltaan oli saapunut Helsingistä korpikirjailija Ilmari Kianto. Matkalla oli mukana myös Arvo Turtiainen eli Stadin Arska. Matka Helsingistä sujui henkilöautolla. Koska matkalla nautittiin kahviakin väkevämpää juomaa, niin eväät teatterinautinnolle oli syöty. Kianto tunnusti, että piti oksentaa ennen Tamperetta.
Täydellinen pettymys
Ensi-illan jälkeen Kianto kirjoitti Kalevaan ajatuksiaan näkemästään ja kokemastaan. Selvää oli, että moderni näytelmä ei voinut miellyttää iäkästä kirjailijaa.
Kirjoituksessaan hän kertoi tunnelmista seuraavasti:
"Verhot vedettiin auki. Mitä kummaa - hihhuleitako siinä esitettiin? Ja tanssivia noita-akkoja. Mielisairaitako? Kappale oli minulle täydellinen pettymys. Näytelmän oli laatinut kirjailijaksi mainittu kansakoulunopettaja Lauri Kokkonen. Musiikin säveltänyt muistaakseni Usko Meriläinen, jonka myöhemmin tulin tuntemaan.
Pääosan esittäjällä oli kiusallinen tehtävä. En ollut tottunut näkemään Veikko Sinisaloa mokomassa roolissa - eivätkä hänen lahjansa tässä kiusankappaleessa päässeet lainkaan esille. Minuun hänen polvilleen lankeemisensa ja rukoilunsa vaikutti melkein jumalanpilkalta.
Veikko Sinisalo ei ehkä ensi-illassa aivan parhaimpaansa yltänyt: hän unohti Paavon viimeisen ja tärkeän repliikin: Voitin toki."
Körttiläisen kanta
Hieman myöhemmin Viimeiset kiusaukset sai ensi-iltansa Helsingissä. Ohjaajana oli Sakari Puurunen, josta aikanaan oli tuleva Kansallisoopperassa Viimeisten kiusausten ensimmäinen ohjaaja. Musiikin Helsingin teatteriesitykseen sävelsi Jorma Panula.
Näytelmä menestyi hyvin ja se esitettiin myös Oulussa. Kuopion näytäntö oli Lauri Kokkoselle tärkeä, oltiinhan nyt "kirjailijaksi mainitun kansakouluopettajan" kotikentällä.
Esitys taisi olla sen verran hyvä, että Kokkonen uskalsi kerran kysyä tunnetulta kiuruvetiseltä körttimieheltä, aikooko tämä käydä katsomassa Ukko-Paavoa Kuopion teatterissa?
Körtti oli vastannut, että ei tarvinnut mennä katsomaan, koska "tietäähän sen paskan näkemättäkin". Noihin aikoihin kiuruvetiset heränneet eivät harrastaneet teatteria.
Syksyllä 1962 Lauri Kokkonen muutti perheineen Ouluun, jossa hän ryhtyi toimimaan kansakouluntarkastajana. Koti oli Tuomi-talossa ja parin vuoden päästä Kolmiotalossa.
Kymmenen vuotta myöhemmin siirryttiin Suomessa asteittain peruskouluun, mikä työllisti lääninkouluneuvokseksi kohonnutta kirjailijaa todella kovasti. Aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän kuin opettajana. Näytelmiä kuitenkin syntyi, esimerkiksi Ruskie neitsyt Oulun uuteen teatteritaloon 1972.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva historian
lehtori ja Lauri Kokkosen poika.
