Partisaanien uhrit uhataan vetää jälleen punakynällä valtion ensi vuoden talousarviosta. Peruspalveluministeri Eva Biaudet (ruots.) ei vaadi enää rahaa partisaanien uhrien mielenterveyspalveluihin ensi viikon budjettiriihessä. Miljoona euroa on pieni summa sosiaali- ja terveysministeriön menoissa, mutta suuri asia periaatteellisesti.
Neuvostopartisaanit hyökkäsivät jatkosodan aikana vuosina 1941- 44 yli kahteenkymmeneen rajakylään Pohjois-Karjalassa Kainuussa ja Itä-Lapissa. He tappoivat 150 rajakylän asukasta. Viitisenkymmentä muuta kuoli maanteillä ja metsissä.
Partisaanit kiduttivat, raiskasivat ja teloittivat rajakylien siviilejä. Uhreiksi kelpasivat naiset, lapset, vanhukset ja kaikki, jotka eivät olleet rintamalla. Silmittömissä väkivaltaisuuksissa tuhottiin kaikki mikä liikkui.
Traagisinta oli kuitenkin se, että tapahtumista vaiettiin ja partisaanien uhrit ja omaiset jäivät kokemustensa kanssa yksin. Selvitykset todellisista tapahtumista samoin kuin siviilivankien kohtalosta jätettiin tekemättä. Äitinsä, lapsensa ja isänsä menettäneet hakivat turhaan apua viranomaisilta yrittäessään jäljittää kadonneita omaisiaan. Surutyö pitkittyi aina 1990-luvun puoleen väliin sakka, kunnes arkistot avautuivat.
Sallalainen Naimi Hautajärvi löysi partisaanien jäljiltä kaksi kuollutta poikaansa. Vuonna 1983 Hautajärvi kääntyi ulkoministeriön puoleen sen jälkeen, kun oli tehnyt suunnattoman työn myös miehensä ja tyttärensä kohtalon selvittämiseksi. Hänelle vastattiin, että Suomen ja Neuvostoliiton kesken on sovittu, ettei näitä asioita enää kaivella.
Veikko Erkkilä kuvaa kirjassaan "Vaiettu sota" tapahtumia, joista vaiettiin rajan molemmin puolin viidenkymmenen vuoden ajan. Hiljaisuus kesti Kekkosen presidenttikaudelta vuodesta 1956 Neuvostoliiton romahdukseen saakka.
"Pohjolan partisaanit" olivat suoraan Neuvostoliiton kommunistisen puoleen, eivät neuvostoarmeijan alaisia vapaaehtoisia työikäisiä miehiä ja naisia. Suurin osa 21 partisaaniosastosta taisteli Karjalassa suomalaisia vastaan, mutta osa teki tapporetkiä Suomeen.
Suorituspaineet olivat partisaaneilla kovat ja siksi he raportoivat tuhonneensa sotilaskohteita, vaikka teloittivatkin siviilejä. Suoraa määräystä silmittömään tuhoamiseen he eivät saaneet, mutta julmuudet mahdollistettiin ohjeella, jonka mukaan koko paikka piti tuhota ja vangit sai turvallisuussyistä ampua.
Partisaanien hyökkäyksistä huolimatta itäsuomalaisia kyliä ei evakuoitu ennen kuin vasta sodan lopussa. Asukkaat halusivat pois, mutta heitä ei suomussalmelaisia lukuunottamatta päästetty ja joitakin jopa palautettiin takaisin. Rajakylien 4 000 asukasta evakuoitiin vasta heinäkuun lopulla vuonna 1944 julmuuksia täynnä olleen kesän loppupuolella.
Paljonko partisaanien uhreja tänään on jäljellä, on tulkintakysymys. Uhan alla eläneitä on satoja, mutta todellisia uhreja vain joitakin kymmeniä. Yhteistä heille on, että he ovat iäkkäitä. Heillä ei ole aikaa odottaa korvauksia loputtomiin.
Korvauksia haetaan myös niille kylien asukkaille, jotka eivät olleet suoran hyökkäyksen kohteina sillä perusteella, että myös he elivät uhan alla. Heitä on verrattu kaupunkien asukkaisiin, jotka joutuivat pommitusten kohteiksi.
Vaikka tapahtumat on viimeinkin tunnustettu, niin korvaukset ovat edelleen hoitamatta. Keskusrikospoliisi teki viime vuonna ensimmäisen laajan tutkimuksen partisaanien hyökkäyksistä. Melkein joka kylässä oli yksi omaisensa menettänyt. Yhteinen tutkinta venäläisten viranomaisten kanssa on alkamassa. Surutyö rajakylissä jatkuu.