Erikoisin kevättuulessa haviseva pehko on pudotuspeliparta. Kahdeksan jääkiekkojoukkueen pelaajat eivät ajele leukojaan vaan antavat naamansa karvoittua. Partavaahtoa puristetaan kouransilmään vasta sitten kun pelit loppuvat tappioon.
Neljä joukkuetta on pudottanut partansa. Kärpillä kasvaa vielä.
Suomen mestarin erottaa kaukaa. Kun reilu 20 miestä astelee pukuhuoneeseen näyttää siltä kuin jokainen heistä pitelisi venäläistä karvahattua suunsa edessä.
Nähdessään täyden tilausbussin joku saattaa kysellä, että meneekö tuossa ortodoksiluostarin munkkikuoro Madetojan salille. Ei mene. Testosteronia tihkuva pudotuspeliryhmä siinä kurvaa kohti Raksilaa.
Parta on miehuuden ja urhoollisuuden tunnus, henkimaailman juttu antiikin ajoilta. Kiekkojoukkue osoittaa olevansa tosimielellä liikkeellä, suoritukseen keskittyneenä, kun se ei ehdi leukaa raakata. On asiassa tietysti muutakin.
Vanha totuus on, ettei tiivis musta jouhikko sikiä räkänokille eikä tyhjännaurajille. Jokainen joukkue kavahtaa pelaajaa, joka höhöttää ohuiden haituviensa takaa. Parran perusteella on helppo valita kuumimmat urhot kaukaloon.
Valmentajan tarvitsee vain kiertää pelaajalta toiselle ja sipaista kämmenselällään kunkin leukaa. Kun rahisee niin hyvä. Sileimmät sällit saavat kerätä ylisuuret alasuojansa ja nousta Potnapekkaan.
Hokema kuuluu: pudotuspelit ovat ihan oma maailmansa. Näin on. Puolivälierä toimii kuin vanhan ajan sirkus, jossa voimamiehet ja sukeltelevat klovnit tömäyttelevät yhteen. Ikinä ei tiedä, kuka kasan alta nousee pystyyn. Mutta kun pelejä on parinkymmenen tunnin välein, yleisö ei tahdo innostua.
Liigan markkinointiosasto voisi tehdä parrasta myyntivaltin, aitoon sirkustyyliin. Mikä saa uteliaat kaupunkilaiset ja töllistelevät maalaiset lippuluukulle? Vanha temppu, parrakas nainen. Väkeä lappaisi, jos jokaisessa hallissa esiintyisi sellainen.
Lopputulos olisi tietysti, että Hjallis ostaisi porhon rahoillaan todellisen turpajouhisen ladyn. Pikkuseurat houkuttelisivat viiksekkäällä tai pulisongikkaalla naisella.