Pirkko Saision näytelmän jälkeen ei perheestä puutu puheenaiheita. Tunnottomuudessa on elämän makua: sielut, vietit ja Ketjab Manisit samassa kastikkeessa. Henkien taistelu voi alkaa alkaa jo väliajalla, mutta viimeistään teatterin naulakolla.
Tunnottomuus on Oulun kaupunginteatterilta loistava tekstivalinta. Se on kiinni tässä ajassa ja aktivoi katsojansa.
Saision nykynäytelmä tarjoaa monta mahdollisuutta samastua ja ymmärtää, hämmentyä, yllättyä ja paheksua, ärsyyntyä, kuumua ja kauhistua roolihenkilöiden puolesta - tietysti katsojan itsensä tunnistamisen kautta. Se on värikäs parisuhdepeli, joka ei pelaamalla lopu.
Näytelmässä on aineksia, joista iltapäivälehdet repivät lööppejä. Brysseliin asti itsensä lobannut juristi ja perheenisä Seppo tekee siinä arjasaijonmaat ja käy haavilla poikansa morsiamen luona.
Saision teksti on vahvaa ja kuviot kirkkaat. Vieraileva ohjaaja Maarit Ruikka ei ole lähtenyt sitä turhaan sorkkimaan ja hämmentämään, vaikka hänellä onkin omat painotuksensa.
Peilikirkkaus ja kovuus on omaksuttu myös minimalistiseen lavastukseen. Ulkoisia ja sisäisiä maisemia kuvastavat peilipinnat, neonvalot, kromi ja lattialla jalkojen alla pyörivät terävät pikkukivet.
Näytelmällään kirjailija tunkeutuu keskiluokkaisen perheen ja moraalin ytimiin lastenkotikasvatin Milvan ruumiissa ja hiertää sinne reikiä. Milva on krooninen yllättäjä, joka ei kestä katseita eikä itsensä typistämistä.
Milvana Oulussa nähdään kaupunginteatterin nuori näyttelijä Hanna Vahtikari. Hän tekee Milvasta sopivasti niin rajattoman, että henkilöä on vaikea lokeroida. Silti valokuvaajana työskentelevä Milva on se peili, jota vasten kaikkien muiden luutumat natisevat.
Tunnottomuus on näyttelijöiden näytelmä. Vahtikari tarjoaa Risto Tuorilan esittämälle Sepolle kutkuttavan vastavoiman. Lähtökohdiltaan asetelma on törkyisimpiä kuviteltavissa olevia sukukypsässä iässä olevien ihmisten välillä ja Seppo yksi pahimmista opportunisteista.
Tietyt faktat näytelmässä viettelevät tällaisiin pika-analyyseihin. Mutta Saisio tuntee ihmisen sisuskalut, eikä sorru mustavalkoisuuteen. Eros ja Thanatos, vietit ja kysymys sielusta puhuttelevat Seppoa yhtä vahvasti. Katsoja joutuu vielä miettimään kantaansa.
Vahtikarin ja Tuorilan näyttelijäntyö on hienoviritteistä ja kaariltaan komeaa. Tätä yhteispeliä kannattaa mennä aistimaan.
Näyttelijäntyö on kaikkiaan laadukasta ja kokonaisuus linjassa. Silti jotkut valinnat saavat vähän nikottelemaan.
Sepon vaimo Tuula määrittyy ruuantuoksuiseksi harrastajataiteilijaksi, joka on läheisriippuvainen lääkäripojastaan Markosta. Ruoka on esityksessä fetissi, jota käytetään sekä Milvan että Tuulan kohdalla. Tunnottomuuteen ei kannata mennä nälkäisenä.
Hannele Niemisen Tuula on liian itsestäänselvä, alistunut pehmovaimo, vasta 53-vuotias ja köpöttää kuin mummo. Tulkinta on joko tahallisen provokatiivinen tai sitten ikäryhmältä puuttuu päivitys.
Neliödraama olisi huimasti kiinnostavampi, kun yksikään sen osakkaista ei olisi näin valmis luuseri.
Timo Pesonen on Markona uskottava, mutta rooli on kirjailijan jäljiltä muita ohuempi. Komeasti henkilö kuitenkin kasvaa loppua kohti. Jos isänsä aisankannattajaksi joutunut lääkäripoika alkaa kovasti säälittää, kannattaa pohtia muutamia tälle roolille annettuja aloitteita.
Jos Tuula on lahna, Marko kiltti akvaariokala ja Seppo lohena roiskiva körmyniska, Milvalle sopii metaforaksi liukas made.
Näytelmän viides pyörä on Sepon äiti Toini, dementikko. Anneli Juustinen ei saa Toinia lämpiämään sisältä. Hän tekee savon murretta lievästi vääntävän vanhuksen kiusallisen ulkokohtaisesti ja naurunpaikkoja tarjotellen. Tällaisen Toinin voisi vaikka deletoida. Hän on draaman kannalta epätoivottava loppukevennys.
Tunnottomuudessa kukoistaa arvaamattomuus. Tätä leikkiä leikitään Oulun teatterissa varmasti pitkään.