Ville Rannan monipolvinen, laajoja kaaria vetävä sarjakuvaromaani Sade ilmestyi aluksi jatkokertomuksena jo edesmenneessä Kiima-lehdessä. Ranta kuitenkin muokkasi tuon materiaalin kokonaan uusiksi ja lavensi tarinan nykyiseen mittaan.
Eurooppalaisesta taidesarjakuvasta erityisesti tarinan tasolla vaikutteita saanut Sade kertoo kaupungista ja sen ihmisistä, jatkuvan sateen vaikutuksesta heihin. Perussävy on melankolinen, muttei ilman toivoa. Mustavalkoinen kynänjälki on taloudellista ja varsin tehokasta.
Pääpaino on pariskunnan, Jakopin ja Annikan vaiheissa, heidän suhteessaan, johon odotus tuo oman sävynsä. Näkökulmia vaihdellaan: eri tarinat, pienet episodit lomittuvat toisiinsa ja muodostavat pitkäjänteisen kokonaisuuden. Kokonaisuus itsessään, kertomus loppumattomasta sateesta ja tulvivasta kaupungista toimii myös metaforisella tasolla.
Hongkongin suurkaupungin tai pienvaltion alakulo, yritys selvitä jatkuvan kilpailun, elintilan etsimisen ja suvun vaatimusten puristuksessa leimaavat Ville Tietäväisen työtä Linnut ja Meret. Niin kerronnan kuin piirrostyön suhteen hallitussa albumissa kerrotaan kaksi toistaan sivuavaa tarinaa 90-luvun puolivälistä: yhteiskunnan tasapainottomuus heijastuu myös keskushenkilöiden elämään.
Tietäväinen kuljettaa tarinoitaan realistisesti, mitä hänen valitsemansa piirrostyyli tukee. Yritys säilyttää inhimillisyys ja läheisyys, pyrkimys olla vapaa jatkuvassa paineessa päättyy epäonnisesti: tragedian juuret ovat ympäröivässä arjessa. Aiheenkäsittely on taitavaa, sitä ei paisutella melodraaman suuntaan, vaan tapahtumien käänteet etenevät johdonmukaisesti. Pienimuotoisista elementeistä muodostuu jäntevä laajempi kokonaisuus.
Marko Turusen jonkinmoisesta fantasiasta käyvä Pohja hämmentää, enemmän graafisesti kuin juonellaan. Värien voimakkailla kontrasteilla, osin kuin suotimen läpi nähdyillä piirroksilla operoiva tarina kertoo muukalaisesta suomalaisessa maisemassa, niin ihmisten suhtautumisesta kuin päähenkilön omista peloista.
Osin näennäisomintakeinen tarina sisältää pinnan alla huumoriakin, tyylien leikkiä.
Menneestä maailmasta kertoo puolestaan Timo MäkelänHäjyt, vuosina 1985-97 ilmestyneestä strippisarjasta koottu valikoima. Huumorisarja parodioi paitsi pohjalaisuutta yleensä, yhtä lailla suomalaisuutta, suomalaisen miehen, miehuuden ja uhon stereotypioita.
Piirrosasu on tyylikäs, pelkistetyn mustavalkoinen: sama mustavalkoisuus näkyy silloin tällöin piloissa, toki enemmän mennään mustan huumorin puolelle. Kokoelma sisältää noin 400 viidestä ja puolestasadasta julkaistusta stripistä; kirjan jäyhän arvokas ilmiasu todistaa, että kokonaisuuden miettimisellä ja suunnittelulla on myös arvonsa.
Mattipekka RatianNakki ja Tappi kuvaa tämän päivän elämää ja nykymiehiä, homoseksuaalin parin vaiheita.
Huumorisarja pyrkii irtautumaan kaavamaisesta kuvauksesta, arkisuuden Ratia tavoittaa luontevasti: parisuhdekuvion perusongelmat, ilot ja surut ovat samansukuisia molemmin puolin. Aiheenkäsittely on positiivista, tekijä ei käytä silmälappuja. Pilojen puolella se, että liikutaan kuitenkin valtakulttuurin sivupoluilla, näkyy silloin tällöin.
Tiivistäminen osataan, mutta jäykähköä piirrostyyliä karsastaa paikoin.
Samoin suomalaisen nuoremman polven nykymiehen käänteitä kuvataan Kaltsu Kallion kokoelmassa Menisit töihin. Kallion tarinat hyödyntävät tekijän oman elämän vaiheita paikoin niin rankasti, että lukijalle tulee tirkistelijämäinen tuntu. "Rakastettavan rentun" ensimmäiset työt kantavat ulkoisia Crumb-vaikutteita, mutta juontavat selvästi itsestä.
Selvä kehityskaari, kasvukertomus Kallion töistä piirtyy, ehkä myöhempi selkiytyminenkin. Kokoelma on hyvä, mutta siitä välittyy vereslihalla olemisen tuntu.
Maija Paavilainen, J. Tilsa, Pauli Kallio ja Ville Pirinen ovat vanhoja tuttuja, monien albumien konkareita.
Paavilaisen minimalistisuus ja vakaumus jaksaa koskettaa aina, ja muusikkopiireissä liikkuva Kallion ja Pirisen Ornette Birks Makkonen sinkauttelee silloin tällöin oivaltavasti ohi sisäpiirin vitsien. Tilsan supersankariparodia Ketsuppion punaista, Supermauno ei kuitenkaan yllättäen pure, vaikka tutut pelkistäminen, absurdi huumori ja omalaatuiset kielelliset oivallukset ovat edelleen tallella: olisiko ongelma yhtälössä, jossa supersankari on yhtaikaa myös antisankari?
Jouni MattilanAnkalinnan mielisairaala on parodioinnissaan taas jo yli-irvokas. Viitteet Disney-puolelle ovat selvät, mutta tietoisen sairas huumori liikkuu pikku-, korkeintaan teinipoika-asteella: sellaisissa töissä, joilla piirtämisen ja varhaisanarkismin makuun päässeet vintiöt purkavat paineitaan.
Johdonmukainen Mattila linjassaan on, mutta naapurimaan Charlie Christensen toteutti Arne Ankallaan samaa ideaa tyylikkäämmin. Vaikka ei kai saisi vertailla, mutta kun ponnistamisen pohja, aihepiiri on samansukuinen. Waltille ollaan paljon velkaa.