Eero Heinäluoma ei voi enää piiloutua poliittisten fraasien taakse ja puhua ympäripyöreitä. SDP:n uusi johtaja joutuu ottamaan kantaa ja tekemään myös itseään koskevia ikäviä linjavalintoja.
Puoluesihteeri Eero Heinäluoma otti oman omansa SDP:n puoluekokouksessa ja voitti puheenjohtajavaalin jo ensimmäisellä kierroksella perjantaina. Hänen saamansa 201 ääntä 350:stä ylittivät hienoisesti ennen puoluekokousta tehdyt laskelmat. Näin SDP:n puheenjohtajavaali oli ratkennut tosiasiassa jo ennen puoluekokousta. Se vain vahvistettiin muodollisesti Jyväskylässä.
Valtiomiesmittoihin kasvaneen Paavo Lipposen jälkeen ei ole helppo tulla SDP:n johtoon, mutta Heinäluoma ei ole ensimmäinen uusi demarijohtaja, jota edeltäjän pitkä varjo seuraa. Esimerkiksi Kalevi Sorsa oli samassa tilanteessa 30 vuotta sitten Rafael Paasion jälkeen myös Jyväskylässä valittuna uutena puoluejohtajana. Sorsasta tuli kestopääministeri ja -puheenjohtaja.
Heinäluoma ei ole uusi Lipponen eikä hän sellaiseksi pyri, vaikka hän onkin imenyt poliittisia oppejaan Lipposen työtoverina. Heinäluoman poliittinen ajattelutapa, joka on yhä arvoitus suurelle yleisölle, on lähempänä Sorsaa kuin Lipposta. Kun Lipposta on pidetty SDP:ssä oikeistolaisena ja sinipunayhteistyön kannattaja, Heinäluoman SDP vasemmistolaistuu ainakin himpun verran. Hän on myös punamultamiehiä. Mitään suurta muutosta tuskin kuitenkaan tulee.
Heinäluoma on itse sanonut, että SDP:n linjaa on käännettävä pari piirua ihmisten suuntaan. Hän toisti iskulauseensa Jyväskylässä, mutta ei avannut sitä vieläkään kunnolla. Hän totesi vain yleisesti, että se tarkoittaa samaa, mitä presidentti Tarja Halonen tekee: tärkeilemätöntä, ihmisläheistä yhteiskunnallista työtä. Tarkennus on yhtä tyhjän kanssa, eikä riitä puoluejohtajan linjanmäärittelyksi. Suomea ei voi tuollaisilla opeilla johtaa.
Jotenkin voi vielä ymmärtää, että Heinäluoma lateli tuttuja fraaseja ja toisteli itsestäänselvyyksiä johtajakamppailun ajan. Hänen ei kannattanut vaarantaa etumatkaansa tekemällä yhteiskunnallisia avauksia. Nyt tuo aika on ohi eikä hän voi enää piiloutua mitäänsanomattomuuden taakse.
SDP:n johtaja on puolueen suuruuden takia aina Suomessa pääministeriehdokas, ja kun SDP:llä on hienoinen etumatka gallupeissa, katseet kohdistuvat häneen vielä tavallistakin tarkemmin. Hänen on pakko avautua viimeistään syksyllä ja ryhtyä linjanvetäjäksi. Kaikkein tärkein päätös koskee häntä itseään. Lähteekö hän hallitukseen vai jääkö hän kyttäämään sivuun vapaana vastuusta?
On tervettä, että suuren puolueen puheenjohtaja kantaa vastuuta hallituksessa. Ratkaisu on kuitenkin vaikea, koska jonkun SDP:n ministereistä on tehtävä hänelle tilaa, eikä hän voi ottaa mitään pilipalisalkkua. Tässä päätöksessä nähdään ensimmäisen kerran, mikä Heinäluoma on miehiään puoluejohtajana. Parin piirun arvoitus alkaa ratketa viimeistään silloin.
Heinäluomalla on hyvät edellytykset lähteä vetämään uuden puoluesihteerin Maarit Feldt-Rannan tukemana itsenäistä linjaa SDP:ssä. Hän on kasvanut merkittävien demarijohtajien lähipiirissä pikku hiljaa yhä suurempiin tehtäviin. Hän hallitsee asiat ja on taitava mediaesiintyjä. Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Suvi-Anne Siimes saavat hänestä kova haastajan, jolla on puolellaan yksi merkittävä etu: SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen tuki.
Heinäluoma saa johdettavakseen yhtenäisen puolueen, jota avoin johtajakamppailu vain vahvisti. Sen aikana vahvistui kuitenkin, ettei Heinäluoma nauti varauksetonta kannatusta omassa eduskuntaryhmässään. Siinä on ollut ja on yhä hänen yksi heikko kohtansa.