Kun Nadir Dendoune varttui L'Ie Saint-Denisin lähiössä Pariisin pohjoispuolella, paikka oli monikulttuurisuuden tyyssija.
"Me olimme kaikki köyhiä, mutta täällä asui ranskalaisia, itäeurooppalaisia, mustia ja arabeja", muistuttaa Dendoune, 33.
"Luokkakuvissani yli puolet oppilaista on valkoisia. Tämän päivän kuvissa valkoisia on yksi tai kaksi", hän jatkaa.
L'Ie Saint-Denis on yksi monista Pariisin lähiöistä, joihin etupäässä Pohjois-Afrikasta saapuneita siirtolaisia alettiin 1960-luvulla sijoittaa.
Heidän lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat edelleen samoissa lähiöissä, eikä heillä juurikaan ole toivoa päästä niistä pois, sillä koulujen taso on surkea ja työttömyys huikea.
Ainut mikä on muuttunut, on nimitys. Kun vielä 1960-luvulla lähiöiden asukkaita kutsuttiin "arabeiksi", viitataan heihin nyt "muslimeina".
Ranskan hallinnolle nämä lähiöt ovat nolo ongelma: onhan Ranska mainostanut itseään maana, missä etninen syntyperä ei määrittele asuinpaikkaa ja missä kirkko ja valtio pidetään tiukasti erillään.
"Kuinka voisin pitää itseäni ranskalaisena, kun kaikki puhuvat minusta ranskalaisena, joka on algerialaista syntyperää? Minä olen syntynyt täällä. Olen ranskalainen. Kuinka monta sukupolvea menee, ennen kuin syntyperäni voidaan jättää mainitsematta", Dendoune pohtii.
Lähiöt ovat myös oiva kasvualusta ääriliikkeille. Vaikka ääriaineksia olisikin koko muslimiväestöön suhteutettuna vain kourallinen, on uhka silti todellinen.
"Meidän on kerrottava näille nuorille, että Ranska ei halua alistaa heitä. Meidän on varmistuttava siitä, että nämä yhteisöt luottavat maahansa ja päinvastoin. Jos opit tuntemaan minut, luotat minuun. Jos minä opin tuntemaan sinut, luotan sinuun", järkeilee Lillen moskeijan johtaja Rachid Hamoudi.
Lähde: BBC