Ranskan pääkaupunki oli reilut neljä vuotta saksalaisten kynsissä, kunnes 19. elokuuta osa poliisivoimista, vastarintaliikkeet ja myöhemmin asukkaat nousivat kapinaan. Ensimmäiset liittoutuneiden panssarivaunut saapuivat Pariisiin 24. päivänä elokuuta, ja 25. elokuuta saksalaiskenraali von Choltitz allekirjoitti joukkojensa antautumisen. Kenraali de Gaulle suoritti voitonmarssinsa Riemukaarelta Notre-Damen katedraalille.
Vapautuksen 60-vuotisjuhlan ensimmäiset muistotilaisuudet pidettiin torstaina Pariisin pääpoliisiasemalla, josta kansannousu alkoi vuonna 1944.
Kymmenien virallisten seremonioiden rinnalle kaupunkilaisille on luvassa runsaasti kansanjuhlia: Katutansseja ja lukuisia kuvaelmia, joissa kerrotaan muun muassa, kuinka Hemingway saapui hotelli Ritziin yltä päältä ravassa olevien sotilaiden kanssa.
Lisäksi toisen maailmansodan ajoneuvokolonna Sherman-panssareineen ajelee pitkin Pariisin katuja, ja tuhatkunta kansalaista on puettu aikakauden vetimiin aina palokuntalaisesta metrovirkailijaan. Kaupunkiin on siroteltu 60 pylvästä, joissa kerrotaan Pariisin vapautumisen suurista historiallisista hetkistä, mutta myös tavalliselle kansalle tapahtuneista kommelluksista.
Juhlat huipentuvat 25. päivän iltana Bastiljin aukiolla pidettävään jättijuhlaan.
Keskusta pysyi ehjänä
Pariisin kansannousu vaikutti liittoutuneiden suunnitelmiin. Alunperin joukkojen oli tarkoitus kiertää ja motittaa kaupunki saadakseen saksalaiset hiljaa hiillostamalla antautumaan. Kuitenkin pääkaupungissa alkaneet taistelut loivat liittoutuneille moraalista painetta hyökätä Pariisiin. Jos näin ei olisi käynyt, on todennäköistä että pääkaupunki olisi kokenut järkyttävän teurastuksen.
Historioitsijat taistelevat kuitenkin edelleen Pariisin vapautuksen sotilaallisesta mielekkyydestä. Jotkut väittävät, että se hidasti oleellisesti koko sodan päättymistä. Toiset katsovat, että kyseessä oli moraalinen voitto, joka antoi liittoutuneille lisää puhtia ja heikensi saksalaisten taistelutahtoa.
Pariisin asukkaille vapautus oli suuri hetki, sillä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kansa eli kurjuudessa. Ruokaa ei saanut edes korttien edellyttämiä määriä, lihaa ei ollut juuri koskaan tarjolla ja viiniäkin myytiin vain määräpäivinä. Kauppojen edessä jonotettiin aamuyöstä lähtien, ja ihmiset ajoivat polkupyörillä kymmeniä kilometrejä ostamaan maaseudulta muutaman kananmunan.
Mustassa pörssissä sen sijaan oli tarjolla kaikkea aina samppanjaa ja hanhenmaksaa myöten. Moni pikkukauppiaskin rikastui kummasti pimeällä myynnillä, mutta joutui vapautuksen humussa muuttamaan toisiin maisemiin lynkkauksen pelossa.
Pariisin keskustaa pommitettiin hyvin vähän. Sen sijaan liittoutuneet tuhosivat etenkin esikaupunkeihin sijoitettuja teollisuuslaitoksia ja ratapihoja. Pommitukset vaativat tuhansien siviilien hengen.