Rafael Paasio (1903–1980) käänsi sosialidemokraattisen puolueen politiikkaa pari piirua vasemmalle tultuaan valituksi puheenjohtajaksi vuonna 1963.
Eduskuntavaaleissa kolme vuotta myöhemmin tämä palkittiin. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 645 000 äänellä, 27,2 prosentin ääniosuudella. Koko maa kallistui vasemmalle. Vasemmisto sai enemmistön eduskuntaan. Se onkin ainoa kerta Suomen historiassa, jolloin näin on päässyt käymään.
Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (puheenjohtajana 2005–2008) yritti Paasion sanoja soveltaen siirtää SDP:tä pari piirua ihmisen suuntaan. Kenellekään ei oikein valjennut, mitä tämä tarkoitti. Niinpä vaaleissa tuli turpiin.
Nyt Antti Rinne on reivaamassa puoluetta pari piirua populismin suuntaan, vaikkei sitä ääneen sanokaan. Siteenä hitunen vasemmistolaista retoriikkaa.
Rinne yrittää saada nimensä sosialidemokraattisen puolueen historiaan miehenä, joka nosti SDP:n yli satavuotisen olemassaolonsa toiseksi pahimmasta ahdingosta. Surkeinta oli tietysti hävityn sisällissodan jälkeen. Nyt puolestaan kannatus on pohjalukemissa.
Rinne haastoi SDP:n ensimmäisen naispuolisen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen viime toukokuun puoluekokouksessa ja voitti. Monille tämä oli yllätys. Olihan Urpilaista ehditty jo arvostaa koko valtakunnan ensimmäisenä naispuolisena valtiovarainministerinä, joka sitä paitsi omaksui tehtävät hämmästyttävän joutuin. Nopeammin kuin useat häntä edeltäneet miehet.
Se ei riittänyt SDP:lle. Urpilaisen aikana kannatus jatkoi Paavo Lipposen (puheenjohtajana 1993–2005) viitoittamaa kuoppaista tietä alaspäin.
Rinne lupasi ottaa uuden kurssin, jos hänet valitaan. Tässä suhteessa kentän ei ole tarvinnut pettyä. Tyyli on tyystin toinen kuin Urpilaisen.
Siinä, missä Urpilainen sopi politiikan linjoista pääministeri Jyrki Kataisen kanssa, Rinne paukuttelee ilmaan omia vaatimuksiaan välittämättä sen paremmin pääministeri Alexander Stubbista kuin muistakaan ministereistä.
Rinteen tyyli on kaikuja menneisyydestä. Viimeksi tällä tavoin hallituksen sisällä nokiteltiin Kalevi Sorsan neloshallituksessa (1983–1987).
Silloinen pääministerin sijainen Paavo Väyrynen haastoi Sorsan avoimeen taisteluun liki joka asiassa. Sen tuloksena Suomea pitkään hallinnut, sosiaalidemokraatteihin ja keskustaan nojannut punamultayhteistyö panttiin pakkaseen lähes pariksi vuosikymmeneksi.
Rinne jättää väyrysläisen puumerkkinsä miltei joka asiaan, jolla saattaisi kosiskella kannatusta. Hallitus ei hajoa tähän. Sitä ei halua kukaan, vähiten sosiaalidemokraatit itse. Sitä paitsi vaalithan ovat jo muutaman kuukauden kuluttua.
Irtiotoilla Rinne haluaa palauttaa kentän mieliin, mitä mieltä sosiaalidemokraatit oikeasti ovat, jos eivät muuten satu tietämään. Saattaahan se olla, että yhteinen politiikka hallituksessa on johtanut siihen, ettei kenttä tiedä, mikä on oman puolueen ja mikä kokoomuksen linja. Kehua siinä sitten aikaansaannoksia.
Keinot Rinne valitsee tilanteen mukaan. Lapsivähennyksestä päätettäessä hän vetosi siihen, ettei sovitusta linjasta lipsuta. TVO:n ydinvoimalan lupa-asiassa hän puolestaan oli valmis astumaan elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren tontille vastoin pelisääntöjä.
Kalastuslain muutoksessa Rinne häärii sosiaalidemokraattien kannatuksen syvimmän ytimen ympärillä vaatiessaan, ettei yli 65-vuotailta peritä maksua. Tämä lämmittää vanhoja ammattiyhdistysliikkeen aktiiveja, jotka tunnetusti ovat intohimoisia kalamiehiä. Saadaanhan näin näyttämään siltä kuin SDP olisi köyhän asialla.
Irtopisteiden keruulla ei pitkän päälle pitkälle pötkitä. Voi olla, ettei ensi kevään eduskuntavaaleja pidemmälle. Se riittää Rinteelle, jos SDP voittaa vaalit. Tämänhetkisten galluplukujen valossa tällaista ihmettä ei ole syntymässä.
Vaalien jälkeen Rinteen ei kuitenkaan tarvitse kääntää takkiaan, vaan hän voi jatkaa samalla tyylillä oppositiossa.
Kolumni