Puoluesihteeri Jarmo
Korhonen esittää laajaa konsensussopimusta naisvaltaisten alojen palkkojen korjaukseen. "Uuden Korpilammen" avulla työmarkkinatahoja voi vain olla mahdotonta sitouttaa tavoitteeseen.
Kun keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen esitti sunnuntain Kalevassa vaatimuksen naisvaltaisten alojen palkkauksen korjauksesta, hän tarttui haasteeseen, joka on jo horjuttanut kokoomuksen uskottavuutta hallituspuolueena. Ellei naisten ja miesten palkkaeroja pystytä supistamaan merkittävästi, koko hallitus uhkaa joutua ennen pitkää asiasta tilille huolimatta siitä, ettei hallitus neuvottele ja sovi palkoista.
Korhonen ehdottaa uutta Korpilampi-kokousta, jossa kaikkien puolueiden sekä työnantajien ja työntekijöiden edustajat sitoutuisivat toteuttamaan samapalkkaisuuden vuoteen 2017 mennessä. Korpilammen hengeksi kutsutun yksimielisyyden avulla Suomi nostettiin 1970-luvun jälkipuoliskon lamasta. Korhonen haluaa, että puoluejohtajat esittäisivät osapuolille yhteisen kutsun kokoukseen.
Ehdotus on rohkea poliittisesti ja työmarkkinapoliittisesti, mutta onpa aihekin mitä tärkein: miesten ja naisten palkkaeroille on vaikea löytää kestäviä perusteita. Valitettavasti vain Korhosen lääkettä tuskin kukaan nielaisee suoralta kädeltä puoluejohdossa ja työmarkkinoilla. Näin siksi, että työmarkkinat ovat nimensä mukaisesti markkinat, joissa korotuksiin vaikuttavat esimerkiksi työvoiman, tuotteiden ja palvelujen kysyntä eri aloilla, talouden suhdanteet ja globalisaatio. Korpilampi toimi suljetun talouden oloissa. Nyt eletään aivan eri maailmassa.
Epärealistista on esimerkiksi olettaa, että miesvaltaisen vientiteollisuuden työntekijät tinkisivät palkankorotuksista samapalkkaisuutta edistääkseen. Kuten menossa oleva tulokierroskin osoittaa, neuvottelupöydässä pyritään aina mittaamaan maksimaaliset korotukset. Edes tasa-arvoeristä ei ole ollut erojen tasaajiksi. Sukupuolten välisiä palkkaeroja on yritetty kaventaa Suomessa 1970-luvulta lähtien - vaatimattomin tuloksin.
Korhosen laskelmassa tasapalkkaisuuteen pääsyyn tarvittaisiin kymmenessä vuodessa kolme miljardia euroa. Aikataulu voi olla riittävän väljä, mutta nuokaan rahat tuskin riittävät, kun hajautettu neuvottelujärjestelmä johtaa todennäköisemmin erojen kasvuun kuin niiden kaventumiseen mies- ja naisalojen välillä. Ja vaikka valtio lisäisi kuntien valtionosuuksia naisten hyväksi, lisärahan ohjautuminen juuri heille jää palkkaneuvottelujen varaan. Niiden tulosta ei ylhäältä voi määrätä.
Kun nyt myös suurimman hallituspuolueen puoluesihteeri on ryhtynyt ajamaan samapalkkaisuutta, alipalkatuilla naisilla on hyvät perusteet odottaa parannusta tilanteeseensa. Jotain konkreettisempaa pitäisi kuitenkin keksiä kuin konsensussopimus.
Korhonen lyö kiinni ruoan arvonlisäveron alennukselle tiukan aikataulun: sen on tultava voimaan vuoden 2009 alusta. Korhosen ja muiden keskustan kellokkaiden viime aikojen lausuntojen jälkeen vuosiluku on syytä ottaa poliittisena realiteettina. Keskusta ei voi siitä enää tinkiä.
Korhonen ei näe ongelmia suhteissaan Matti Vanhaseen - ei vaikka puoluesihteeri välillä linjaa puolueen tavoitteita ohi ja yli puheenjohtajan. Korhosen viime viikkojen kannanottojen perusteella ajatus kahdella raiteella etenemisestä on kuitenkin väistämätön.
Kahden kärjen taktiikka on puolue-elämässä vanha keksintö, joten turha sitä on kaunistella. Puolueet kalastelevat kaikilla niillä vesillä, mistä kannatusta tulee.