Suomen etu on, että euroedustajillamme on yhteiskuntaelämän tuntemusta ja kykyä vaikuttaa. Europarlamenttiin pitäisi kuitenkin voida päästä ilman jättibudjetteja.
Kesäkuun 7. päivän eurovaaleihin on aikaa runsaat neljä kuukautta. Puolueet ovat jo julkistaneet osan ehdokasnimistään, mutta koko ajan menossa on myös uusien vetävien nimien metsästys. Läpimeno on neljän vuoden takaiseen verrattuna jälleen astetta tiukemmassa, koska Suomen paikkaluku europarlamentissa putoaa yhdellä, 13:een. Uhatuimmalta näyttää RKP:n ainoa paikka, ellei puolue sitten yllättäen kykene tempaisemaan esiin laajasti yli puolue- ja kielirajojen äänestäjiä kiinnostavaa ehdokasta.
Vaikka ainakin kokoomus, keskusta ja SDP saavat varmasti osansa suomalaispaikoista, ja todennäköisesti myös vasemmistoliitto ja vihreät, myös näissä puolueissa tehdään tosissaan töitä mahdollisimman vetävän ehdokastarjottimen syntymiseksi. Tärkein tähän asiaan vaikuttava ratkaisu tehtiin Suomessa jo viime vuosikymmenellä, kun eduskunta päätti, että eurovaaleissa maa on yhtenä vaalipiirinä.
Päätös ratkaisi kerralla ehdokasasettelun luonteen. Tuli ensiarvoisen tärkeäksi, että ehdokas on tähti muuallakin kuin kotimaakunnassaan, mieluummin koko maassa. Samalla lävähtivät ovet auki niin sanotuille julkkisehdokkaille.
Ainakin toistaiseksi suomalainen äänestäjäkunta on kuitenkin pitänyt päänsä kylmänä. Tähän mennessä Strasbourgiin ja Brysseliin valitut ovat olleet lähinnä politiikasta ja muusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kokemusta jo hankkineita tekijöitä. Puolueille julkkisnimetkin ovat silti arvokkaita, koska äänestäjien arvostukset ovat monet. Joillekin riittää se, että ehdokas tv:sta tai lööpistä tuttu, kivan tuntuinen ihminen.
Lööppijulkkiksestakin voi tulla ajan mittaan taitava europarlamentaarikko, mutta on silti Suomen edun mukaista, jos maailmalle lähtevät olisivat käyneet poliittisen elämän peruskurssit jo kotimaassa. Europarlamentti ei ole enää vuosiin ollut ylikansallinen keskustelukerho vaan sillä on todellista merkitystä eurooppalaisten elämään vaikuttavissa päätöksissä.
Silti myös osa suomalaispoliitikoista pitää europarlamenttia yhteiskunnallisen vaikuttamisen sivuraiteena, jonne vetäydytään, kun tie on kotimaan politiikassa tukossa. Näitäkin tapauksia on, mutta norsujen hautausmaasta ei ainakaan poliitikkojen itsensä kannattaisi puhua. Ja on kaiken lisäksi parempi, jos suomalaisia edustaa unionissa joukko kokeneita norsuja kuin köykäisiä hiiriä.
Europarlamenttivaalien suuri ongelmakohta liittyy kuitenkin kampanjarahoitukseen. Ilman näyttävää kampanjaa on käytännössä mahdotonta päästä läpi, ja sellaista taas ei polkaista pystyyn pikkurahalla. Neljä vuotta sitten europarlamenttiin valittujen ehdokkaiden vaalibudjetit vaihtelivat 50 000:sta aina 300 000 euroon, ja keskiarvo lähenteli 100 000 euroa.
Kampanjan kalleuteen hiipui esimerkiksi tällä kertaa vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilän mukaan lähtö. Saman asian kanssa paini pitkään myös torstaina ehdokkuudestaan lopulta kertonut demarien Liisa Jaakonsaari, joka aikoo selvitä 50 000 eurolla.
On sekä demokratian ja Suomen kannalta onnetonta, jos kokeneiden tekijöiden lähtö ehdokkaaksi kaatuu poskettomiin vaalikustannuksiin. Ikävintä on, ettei asiaan näytä olevan purevaa korjauskeinoa. Maan jakaminen neljään vaalialueeseen ei suuresti kustannuksia pudottaisi, eikä siihen siirtyminen ole muutenkaan realismia. Kaiken lisäksi kansalaiset lienevät tyytyväisiä siihen, että pääsevät äänestämään koko maasta ketä haluavat.