Kataisen hallituksen ohjelma rakennettiin alkukesästä 2011 varsin vaivalloisella prosessilla.
Yhteistä säveltä kuuden, ideologiselta perustaltaan erilaisen puolueen välillä etsittiin pitkään ja hartaasti. Skeptisimpien tarkkailijoiden mukaan lopputuloskin jäi varsin kakofoniseksi. Nuotit hallitukseen mukaan lähteville puolueille ovat samat, mutta niistä puuttuu tahti- ja sävellaji. Näin jokainen puolue veisaa hieman eri sykkeellä omalta korkeudeltaan.
Puolentoista vuoden takaista vaikeaa tilannetta kuvaavat hyvin hallitusohjelman talouspolitiikkaa koskevat kirjaukset. Reunaehdoiksi kirjattiin kaksi niin sanottua perälautakirjausta julkisen talouden alijäämästä ja lisävelkaantumisen taittamisesta. Sovittiin myös, että laudan lähestyessä laitaansa noudatetaan mallia, jossa puolet korjaavista toimenpiteistä on menoleikkauksia ja toinen puoli on veronkorotuksia. Kun hallitusohjelman synnytystuskien jälkeen kroppa ei kestänyt heti alkuun lähteä toteuttamaan näitä vaikeita päätöksiä, ohjelma rakennettiin epärealistisille oletuksille kansantuotteemme kasvusta.
Ensimmäisessä kehysriihessä alkuvuodesta 2012 hallitus kykeni jonkinlaisiin päätöksiin.
”Ennusteita nopeampaa kasvua” ei edelleenkään ollut horisontissa, mutta nyt sentään aloitettiin siitä huolimatta toimenpiteet. Tosin fifty-fifty-mallista otettiin käyttöön isossa mittakaavassa vain toinen puoli eli verotusta kiristettiin, mutta julkisen talouden menopuoleen ei juurikaan koskettu.
Kataisen ja Urpilaisen hallituksen valmistautuessa puolivälin strategiseen tarkasteluunsa helmi-maaliskuun taitteessa ilmassa on muutostuulia. Taloudelliset näkymät Euroopassa ja Suomessa ovat vuoden kuluessa heikentyneet merkittävästi. Suomi on kansantaloutena heikossa hapessa.
Työllisyys on lyhyessä ajassa heikentynyt. Kasvua ei synny oikein missään. Kansainvälisestä kilpailukyvystä ei ole kyetty pitämään huolta.
Tätä ei uskallettu ääneen sanoa ennen kuin valtion virallinen muutosvoima Raimo Sailas avasi sanaisen arkkunsa. Tämä kirstu on ollut vuosikymmenien ajan maallemme vähintäänkin henkisesti tärkeämpi ja antoisampi kuin se valtion kirstu, jonka vartijana Sailas on ollut. Hallitusohjelmalta on pudonnut pohja pois, Sailas julisti. Kyynisesti voisi todeta, että tokkopa tuota pohjaa oli olemassa alun pitäenkään.
Onneksi hallitus on heräämässä; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Valtiovarainministerin puhe puoluevaltuuston kokouksessa Kuopiossa viikonvaihteessa ansaitsee kymppipisteet. Puheesta olisi saanut papukaijamerkinkin, jollei eläkeikää koskevia ratkaisuja olisi jälleen kerran paalutettu omaan ”ei kosketa vaikka taivas tippuisi niskaan” -kategoriaansa.
Tosiasioiden tunnustamisen arvon ymmärtävät suomalaiset saavat nyt ensimmäistä kertaa kokea sen, että hallituksen tilannekuva on jokseenkin totuudenmukainen.
Puoluevaltuustopuheessaan Urpilainen totesi: ”Olemme hyvin hitaan kasvun vaiheessa. Tarvitsemme uusia toimenpiteitä, se on selvä. Tulevissa talousratkaisuissa huomio pitää kohdistaa ennen kaikkea kahteen teemaan: Suomi tarvitsee kasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn edellisten parantamista. Tarvitsemme myös yhteiskunnan rakenteellista uudistamista ja julkisen talouden kestävyyden parantamista.”
On helppo yhtyä valtiovarainministerin ajatuksiin. Hänen tehtävänsä on vaikeampi kuin miltä se nopealla katsannolla vaikuttaa. Kasvua pitäisi aikaansaada lähes hinnalla millä hyvänsä, mutta samalla käytettävissä olevat keinot ovat rajalliset. Tuoreiden Kansainvälisen valuuttarahaston arvioiden mukaan julkisen talouden vyönkiristys yhdistettynä korkeampiin veroasteisiin syö kasvua enemmän kuin on aiemmin oletettu. Toisaalta velkaantuminen pahenee, mikäli budjettitalouteen ei saada näillä keinoilla liikkumavaraa.
Tuoreiden Kansainvälisen valuuttarahaston arvioiden mukaan julkisen talouden vyönkiristys yhdistettynä korkeampiin veroasteisiin syö kasvua enemmän kuin on aiemmin oletettu. Toisaalta velkaantuminen pahenee, mikäli budjettitalouteen ei saada näillä keinoilla liikkumavaraa.
Pohtiessaan jalan nostamista velkajarrulta ministeri Urpilaisen pitäisi olla vähintäänkin varma siitä, että julkisella velanotolla todella luodaan kasvua. Tässä piilee useita ongelmia. Ensinnäkin Suomen nykyinen velkaantuminen on valtaosaltaan syömävelkaa. Se ei kohdistu avoimen talouden investointeihin, vaan sillä rahoitetaan julkisia lupauksia, joihin ei ole ajoissa varauduttu. Toisaalta ylenmääräinen velanotto eli finanssitermein ”overleverage” on nimenomaan se globaalitalouden doping, jonka piikittämisestä suoraan talousmuskeleihin maailma yrittää luopua.
Miksi Suomessa meidän pitäisi suhtautua velkataakan kasvuun yhtään sen vähemmän huolestuneesti kuin muualla maailmassa? Suomalainen hyvinvointimalli on jo moninkertaisesti vivutettu tulevilla kasvuodotuksilla, että velkaa velan päälle saattaisi johtaa totaaliseen kuolioon lihaksistossa.
Julkisen talouden rakenteelliseen uudistamiseen ja kestävyyden parantamiseen sen sijaan löytyy parempia vaihtoehtoja. Suomi tarvitsee kuntien palvelurakenneuudistuksen. Hoivalupaukset on rahoitettava yhdistämällä julkisia ja yksityisiä resursseja. Työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta. Työllisyysastetta on kohotettava sukupuoleen katsomatta kaikissa ikäluokissa. Julkisten palveluiden organisointitehokkuuden parantamisessa on hyödynnettävä suomalaista ict-osaamista.
Kirjoittaja on Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja.