Kun Jarkko Martikainen puhuu jo ennen ilmestymistään pystyynkehutusta Toivo-albumistaan, laulaja-lauluntekijän jutut rönsyilevät politiikkaan, Adolf Hitleriin, kirjailija Mauri Sariolaan ja ties minne.
Toivo on Jarkko Martikaisen koiran nimi, mutta on miehen huushollissa kissojakin. Useampi kappale vielä kaiken lisäksi. Toivo-levyllä koira sen enempää kuin kissatkaan eivät ole äänessä. Eikä siellä Martikaista lukuunottamatta ole äänessä kaksijalkaisiakaan. Martikainen tekee kaiken levyllä itse, joten turha yrittää piiloutua kenenkään selän taakse.
-- Jos artistin soololevyllä on kymmenen taustamuusikkoa ja soolokeikoilla saman verran, niin onko se enää soolo? Siinä on mukana jo niin paljon tekijöitä, joita voi syyttää jos hanke ei tavalla tai toisella tunnukaan onnistuneelta, YUP-yhtyeen solistina 15 vuotta sitten maineeseen ponkaissut Jarkko Martikainen pyörittelee.
-- Adolf Hitler ilmoitti julistavansa sodan milloin ketäkin vastaan, mutta tappioon oli kuitenkin syypää Saksan kansa. Ensin oli "minä", mutta kun kaikki meni pieleen, se olikin yhtäkkiä "me" tai peräti "ne". Ja jos ajattelee tämän päivän politiikkaa Suomessakin, niin vastuun kantaminen tuntuu olevan vaikeata. Syyllinen on yleensä joku muu. Tällaista takaporttia en tämän levyn kohdalla halunnut itselleni jättää, Martikainen selittää.
Ei mikään Elvis
Toivon riisuttu ilmaisu -- mies ja kitara -- on on artistille armoton paikka. Kuten Juice saattaisi sanoa, siinä soittaa mies ja vehje eikä pelkkä nimi tai taustabändi.
-- Minä en laulajana ole Elvis ja sanoittajanakin minulla on vielä varaa kehittyä. Soittajuudesta nyt puhumattakaan. En ole mikään Petteri Sariola, Martikainen myöntää verraten itseään kitaristivirtuoosiin.
-- Mutta soittaja soittaa. Ja väittää ehkä sen lisäksi olevansa vielä laulajakin, kuten minäkin teen. Toki tiedän, että eihän tämä levy kovin radioystävällinen ole. Joku pääkaupungin taajuus tätä saattaa soittaakin, mutta minä asun Riihimäellä. Ja siellä ei taatusti Toivon kappaleita radiosta kuule.
Hyvästi, Sammatin kuu
Petteri Sariola ei ole ainoa Sariola, johon Martikainen itseään vertaa. Toivo-albumi merkitsee tekijälleen vähän samaa kuin kirjailija Mauri Sariolalle hänen päiväkirjansa Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä ja Hyvästi, Sammatin kuu.
-- Ne kertovat elämän hankaluudesta, ovat uskomattoman avointa ja rehellistä tekstiä. Niissähän kirjoittaja itse myöntää kaikki huonot puolensa: kateutensa, pahansuopaisuutensa, alkoholiriippuvaisuutensa ja uhkapelihulluutensa. Ja vaikka hän niistä illalla päiväkirjaansa kirjoittikin, se ei estänyt Sariolaa aamulla ryntäämästä toistamaan edellispäivän virheitä, Martikainen naureskelee.
-- Samalla Sariolan päiväkirjat kuitenkin maistuvat elämälle. Ne ovat niin täyttä totta, niiden maailma on niin todellinen. Samaahan ei todellakaan voi aina sanoa Sariolan romaaneista.
Martikaisen mielestä Toivo-levyn ja Sariolan päiväkirjojen pohjalta voi mietiskellä sitäkin, että mikä sitten on hyvää taidetta?
-- Mitä on hyvä musiikki? Ja minkälaista on hyvä kirjallisuus? Mikä on hyvän kirjallisuuden määre ja merkitys? Ja mikä sitten on totuus? Jarkko Martikainen kyselee.