Savu tuntui jo polulla eikä nuotiopaikalla ollut enää tehtävissä mitään. Tuli oli juuri päässyt vauhtiin. Nuotiossa roihusi sylikaupalla puuta, tuuli pyöritti liekkejä ympäriinsä ja pakotti patikoijia vetäytymään eväineen etäämmälle. Jos korkeasta rakennelmasta olisi yrittänyt pelastaa myöhemmin tuleville yhdenkin Metsähallituksen puun, valtaisa pino olisi sortunut.
Ympärillä tepasteli rovion alkujuuri, ylpeä metsäturisti, joka vieläpä kerjäsi tulentekotaidoistaan kehuja.
Olisiko urho sytyttänyt kotitoloissakin palamaan kerralla kuukauden takkapuut?
Polttopuut ovatvain yksi esimerkki siitä, miten ihminen käyttäytyy, kun hän saa vapaasti ja ilmaiseksi toteuttaa itseään. Puuta onneksi metsässä riittää. Silti jonkun on ensin kaadettava rungot ja raahattava ne paikalle, että satunnainen tulentekijä pääsisi osoittamaan ajattelemattomuutensa tai vielä pahempaa: täydellisen välinpitämättömyytensä.
Makkaratkin siinä paloivat.
Miltä maailma näyttäisi, jos me kaikki olisimme hällä väliä -tyyppejä? Jos seitsemän miljardia käsiparia ottaisivat vapauden viedä kaiken, minkä irti saavat.
Amerikkalainen Richard
D. Wolff sanoisi, että juuri näinhän kapitalismissa toimitaan. Vasemmistolaisella talousprofessorilla on ollut viime aikoina kovasti nostetta, kun maailman rahoitusjärjestelmät kärvistelevät syvässä velkakriisissä.
Hän kritisoi sitä, että vaikka yhteiskunta väittelee kiivaasti niin terveydenhuollosta, koulutuksesta, puolustuksesta kuin liikenteestäkin, se ei ole vuosikymmeniin kyseenalaistanut talousjärjestelmää.
Wolff julistaa, että kapitalismi on rappeutunut tehottomaksi, epätasa-arvoiseksi ja kriisivetoiseksi sosiaaliseksi katastrofiksi. Kehitys näkyy työttömyytenä, köyhyytenä ja epävarmuutena. Ja jonkun harvan miljoonatuloina. Hänestä isojako näkyy jopa kaupoissa. Kansa käy ostoksilla laitamien ketjuissa.
Wolffin mukaan työntekijöiden palkat nousivat 1970-luvulle asti. Sen jälkeen on koko tuottavuuden kasvu ohjattu yritysten omistajille ja johtajille. Työntekijä saa sitten ottaa tuon rahan pankista lainaksi, hän
polemisoi.
Emeritusprofessori, joka tehtailee videoita verkkoon ja kirjoittaa kolumneja, puhuu tavallisten ihmisten kieltä. Hän ei aja vanhaa kaaderijoukkojen sosialismia, vaan jonkinlaista työpaikkademokratiaa. Tavoitteena on raivata tuottavuuden takana oleville työntekijöille sanavaltaa päätöksissä.
Wolffin ajatukset saavat vastakaikua vielä varsin jäsentymättömän, pahasta olosta kumpuavan Valloittakaa Wall Street -liikkeen piirissä. Protestoijat vastustavat rahan valtaa ja vaativat parempaa kapitalismia. Toistaiseksi kyse on kuitenkin vain tapahtumasta, mallit ja muutosehdotukset puuttuvat.
Wolff ei kanna epämääräisyydestä huolta. Hänestä ensin on väiteltävä ja ideoitava. Sillä ratkaisua ei Wolffillakaan ole tarjolla. Ajatuksena hänellä on hakea uudistusta työntekijöiden yhteisomistuksesta ja osuuskuntaliikkeestä.
Kapitalismin ja demokratian välillä vallitsee vaikea, toinen toistaan hylkivä jännite, jota Kreikka on viime päivinä testaillut ahkerasti. Samalla on saatu oppitunti siitä, miten herkästi varomaton sana demokratiasta tuo kapitalismin likelle, vaikkapa pörssiarvojen tai säästöjen arvonalennuksena. Juuri siksi tarvitaan lisää rauhoittavaa johtajuutta.
Jos taas johtaja ei enää jaksa kantaa päätöksistä vastuuta, tarvitaan äkkiä muutosta. Siinä ei tarvitse kysyä neuvoa kansalta.
Parempi kapitalismi, mitä se sitten olisikin, tarvinnee syntyäkseen ensin kokonaisen maailmanpalon.
Ehkä silloin löytyisi taas niitäkin, jotka kehtaavat sytyttää yhteisen makkaratulen parin risun voimin.