Petrus Schroderukselle oli vaikea kuvitella hermoja raastavampaa tulikoetta kuin tämä kalevalainen Taikahuilu jylhissä kulisseissa.
Kansallisoopperassa ajatellaan suoraviivaisesti, että oopperalaulajaksi oppii joko Sibelius-Akatemiassa tai esittämällä oopperaa. Muutama pikkutyö totuttelun vuoksi alle, sitten noviisitenori Mozartin 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Taminon päärooliin.
Samaan kauppaan vielä, että kapellimestari vaihtuu juuri ensi-illan alla. Hankala juttu, vaikka pinnaan tarttui Leif Segerstamin kaltainen lahjakkuus.
Taminolle lauletaankin: "Jos hän voi kuolon kauhut kääntää voitokseen, maan päältä silloin nousee taivaaseen."
Alustavaa vastausta tähän ennustukseen ei ensi-illassa tarvinnut pitkään odotella, mikäli asioita tarkasteli vain laulullisesti.
Kun Schroderus oli kunnialla selvittänyt ensimmäisen näytöksen alun sekä kuuluisan aarian Kun katson kuvaa ihanaa, saattoi oopperatalon johdon uhkapeliin jo ruveta suhtautumaan luottavaisemmin. Olihan Schroderuksella koko solistikunnan laadukkain, selkein ja kuuluvin äänimateriaali. Hän osasi asiansa eikä turhia arkaillut yhtyenumeroissa.
Paketti pysyi alusta loppuun kutakuinkin samanlaisena, vaikka välillä ilmaisuherkkyyden kustannuksella. Tämä Tamino oli kohdittain aika jäykkä ja hidasliikkeinen hahmo nuoreksi prinssiksi.
Modernin näyttämötekniikan kaikki kalliit kommervenkit oli Taikahuilussa valjastettu kalevalaisiin töihin.
Salamat välähtelivät, jylhät graniittikalliot liikkuivat kuin taikasauvasta, näyttämön lattiat nousivat ja laskivat yhtä massiivisina tarpeen mukaan. Taustakankaan projisoinnit olivat ilmavan vaikuttavia, ihmiset lensivät, tanssijat kuvittivat alku- ja välisoittoja.
Mutta juonen kuljetus on vaikuttavimmillaan myös katsojan tunteiden kuljetusta. Nyt parasta hengentuotetta pystyttiin tarjoamaan lähinnä lapsille - joita ensi-iltayleisön joukossa ei juuri näkynyt - ja tietysti vapaamuurareille, joiden aatemaailmaa Taikahuilun henkisyys peilaa.
Kuin vanhan tavan vuoksi koimme uudelleen luonnonihmisten hauskutukset, eläinten kanssa ja ilman, sekä vihkiytymättömistä kovin teennäisiltä vaikuttavat loosiin ylevöittämiset toisen näytöksen lopussa.
Näiden välimaastossa kalevalainen uustulkinta jäi valitettavasti emotionaalisesti kovin ohueksi eikä tuore suomennoskaan vaikuttanut käänteentekevältä entiseen verrattuna.
Pelkkää taparakkauttako, Tamino & Pamina? Ainakin se näytti niin platoniselta, että alusta saakka Taminon arvasi Sarastron ukkojengiin päätyväksi.
Ohjaaja Jussi Tapola oli jättänyt henkilöohjaukseen liikaa pelkkää seisoskelua, mikä näyttämöllisesti kokemattoman Schroderuksen kohdalla korostui erityisesti. Rakastavaisten kulku kohti Isiksen onnea oli myös saatu tuskastuttavan hitaaksi.
Leif Segerstam johti Kansallisoopperan orkesteria selkein jaksotuksin ja hätäilemättä. Tässä asetelmassa se olikin viisasta. Kuoro ammensi hänestä paljon inspiraatiota.
Schroderuksen ja romanttisesti liiankin pehmeän Mari Palon (Pamina) ohella solisteista esille nousi etenkin Anna-Kristiina Kaappola (Yön kuningatar), joka ensimmäisen näytöksen pikku haparoinnista kokosi itsensä vaikuttaviin koloratuureihin.
Yleisön tietysti valloitti sulavasupliikkinen Ville Rusanen (Papageno). Lisää elämää näyttämölle toi kolme verevää naista, Ritva-Liisa Korhonen, Tuija Knihtilä ja Margit Westerlund.