Tämä viikonloppu on meille eurooppalaisille monella tapaa historiallinen. Ensinnäkin nyt valitaan uuden suuren Euroopan ensimmäinen yhteinen parlamentti. Vaalitunnelmaa on viritelty viikkotolkulla mutta kohtuullisen kehnolla menestyksellä. Lomakausi pukkaa päälle vaikka poliittinen eliitti muistuttaa rahvasta vaaliuurnista.
Omalta kohdaltani olen jäänyt pohtimaan lähinnä äänestysperusteita: antaako ääni kandidaatille, joka kenties pystyisi ajamaan joitakin tärkeiksi katsomiaan asioita Brysselissä vai lähestyäkö sittenkin asiaa toisesta näkökulmasta ja pyrkiä äänestämään joku ei-niin-miellyttävä-kasvo pois Suomesta. Vähän tosi-tv:n hengessä: "Se-ja-se on nyt äänestetty ulos Suomesta."
Valintatilanne on haasteellinen.
Toinen suuri ja ihan oikeasti suuria kansanjoukkoja liikuttava tapaus on tietysti jalkapallon EM-kilpailut Portugalissa. Penkkiurheilu ei ole varsinaisesti leipälajini, mutta henkinen jättäytyminen moisen tapahtuman ulkopuolelle tuntuu liki mahdottomalta.
Sitä paitsi jalkapallossa on jotakin aidosti sympaattista. Alkeellisella ja täysin amatöörimäisellä tavalla pystyn eläytymään valkomustan pallon liikkeisiin vihreällä nurmella, eikä se näytä laisinkaan yhtä käsittämättömältä kuin kymmenen miehen ryntäily pienessä kaukalossa mustan kumilätkän perässä.
Maallikon silmissä jalkapallo näyttää enemmän tanssilta kuin urheilulta.
Lisäksi jalkapallo perustuu yksinkertaisiin asioihin. Jokainen lapsi on potkinut kiviä kävellessään koulusta kotiin. Miltei jokaisesta kodista löytyy yksi pallo ja miltei jokaisella lapsella on mahdollisuus löytää pieni pala nurmea tai muuten autovapaata vyöhykettä jostakin.
Tässä suhteessa jalkapallo vaikuttaa perin demokraattiselta lajilta.
Mutta jalkapallossa on yksi ehdoton etu verrattuna moniin muihin lajeihin. Suomi ei ole koskaan mukana kisoissa. Tämä vie pohjan pois urheiluselostajien nationalistiselta ja sinivalkoiselta puheenparrelta.
Suomen poissaolo säästää lisäksi mitä ihmeellisimmiltä selityksiltä siitä, miksi miltei varmaa voittoa ei sittenkään tullutkaan. Usein nämä urheilijoiden selitykset ylittävät oman mielikuvitukseni rajoittuneisuuden mennen tullen.
Sama koskee myös politiikkaa.
Urheilulla ja politiikalla näyttäisikin olevan yllättävän paljon yhteistä. Molempiin on kehitetty säännönmukainen ja tasapuolinen järjestelmä valita voittaja. Molemmissa on olemassa suhteellisen aukottomat säännöt, joita kisan osallistujat ovat sitoutuneet noudattamaan.
Voittaja määritellään täsmällisesti ja tarkasti maalien tai äänien lukumäärällä. Tästä huolimatta missään muussa yhteydessä ei kuulla niin paljon niin uskomattomia selityksiä kuin urheilussa ja politiikassa.
Vai muistaako joku esimerkiksi kirjailijaa, joka olisi ryhtynyt selittämään, miksi melkein varmana pidetty Nobel-palkinto menikin lopulta sivu suun? Vaikka kyseinen valinta perustuu täysin mielipiteisiin ja makukysymyksiin ja usein on vieläpä monen kompromissin tulos.
Urheilussa ja politiikassa on muutakin yhteistä. Voittaja löytyy aina, mutta samalla häviäjällä säilyy revanssin mahdollisuus. Jalkapalloilijoille seuraava mahdollisuus avautuu neljän vuoden kuluttua, meille äänestäjille aikaa kuluu vuosi enemmän.
Siihen saakka on vain tyytyminen tämän vuoden tulokseen. Siis pulinat pois.