"On h-tin hienoa olla hullu", Ozzy Osbourne lausahti keskiviikkoiltana, ja Hartwall-areenallinen ruuhkatukkia näytti olevan täysin samaa mieltä.
Hulluuden ja nerouden ero voi tosin olla vain veteen piirretty viiva. Birminghamilaisen nuorisorikollisen nousu palvotuksi rockjumalaksi ja moninkertaiseksi miljonääriksi osoittaa, että mielipuolisuudesta lienee ollut vain hyötyä.
Saatuaan sekoilun takia potkut legendaarisesta Black Sabbathista, pahasti alkoholisoitunut Osbourne erehtyi 1980-luvun alussa puraisemaan keikalla pään irti kumileluksi luulemaltaan elävältä lepakolta.
Vähän myöhemmin Pimeyden prinssi sai 20 vuoden porttikiellon San Antonioon virtsattuaan teksasilaisille lähes pyhänä pitämälle Alamon sisällissotamonumentille. Miehen synkin saavutus lienee kuitenkin ollut managerivaimo Sharon Osbournen tappoyritys muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta huonoa julkisuuttahan ei tunnetusti olekaan.
Tämän ja paljon muun johdosta Osbournea pidettiin tietyissä piireissä lähestulkoon antikristuksena. Uudessa kotimaassa USA:ssa Ozzy-levyt roihusivat alvariinsa rovioilla.
Mutta osattiin sitä meilläkin: vielä 1990-luvulla Provinssirockin esiintymisen päätteeksi plakaateilla ja krusifikseilla aseistautuneet hihhulit ahdistelivat paljaspyllyistä hevirokkaria aina lentokentälle asti.
Keskiviikkona ei hihhuleita näkynyt, joten Ozzykin malttoi pitää 58-vuotiaan ahterinsa piilossa.
Imagonsa The Osbournes -tv-sarjassa pehmentänyt ja päihteetkin jättänyt Ozzy onnistui kuitenkin kaivamaan vanhan kunnon demonisen irvistyksensä esiin, eikä malttanut luopua siitä koko konsertin aikana.
Muuten pitkähihaiseen mustaan paitaan ja sinisiin farkkuihin sonnustautunut mies näytti olevan lavalla kuin omalla kotisohvallaan.
"Minä olen Pimeyden prinssi", Ozzy muistutti.
The Osbournes -sarjan vaivalloisesti köpöttelevän, epäselvästi artikuloivan ja lievästi dementoituneelta vaikuttavan koko kansan isukin roolista ei metallin kummisetä päässyt täysin irti keikallakaan.
Tukevoituneen ja mönkijäturmasta toipuvan Ozzyn lavaliikehdintä oli välillä melkoisen koomista katsottavaa, eivätkä laulun sanatkaan aina soljuneet aivan toivotulla tavalla.
Toisaalta Ozzyn pirullisen sympaattinen hahmo antoi paljon anteeksi. Mies vastasi yleisön suosionosoituksiin vuolaasti, eikä näyttänyt koskaan olevan turhan vakavissaan.
Siinä missä Ozzyn juna välillä jätti, paikkaamaan kiiruhti ruokkoamattoman tukkijätkän näköinen luottokitaristi Zakk Wylde, joka Black Label Society -yhtyeen liiderinä vastasi myös lämmittelijän roolista.
Yleisö oli tietenkin tuttujen klassikoiden perässä, mikä kuului etenkin Black Sabbathin War Pigsin saamissa suosionosoituksissa.
Zakk Wylde pääsi elementtiinsä ehkä aikamme kovimpana hevikepittäjänä, eikä Tony Iommia tullut ikävä.
Suoraan Suomen albumilistan kakkoseksi pamahtaneelta tuoreelta Black Rain -levyltä materiaalia esitettiin kumman säästeliäästi, vain kahden kappaleen verran.
Keikan päätti Paranoid, jonka rytmitys vaikutti jo silminnähden väsyneelle Ozzylle hieman liian nopealta.
"Jumalan siunausta", muisti väärinymmärretty Pimeyden prinssi vielä toivottaa ennen köpöttelyään lavalta. Vaikka Ozzy Osbourne ei ole enää aivan takavuosien veroisessa lavakunnossa, antaa kaikessa pirullisuudessaankin sympaattinen persoona paljon anteeksi.