Lähteenä on käytetty Anu Soikkelin väitöskirjaa Suomen vanhat pappilat -menneisyyden tulevaisuus.
Samalla hetkellä kun matala, puinen ovi narahtaa, historia pölähtää ulkoilmaan kellarin uumenista. Sillä on pimeät kasvot ja tunkkainen tuoksu. Oven lukon takonut kyläseppä on ikuistanut rautaan vuosiluvun 1873.
Iin kirkkoherra Tapani Ruotsalainen on juuri avannut oven pappilan pihan laidassa seisovan porttituvan kellariin, jota myös Kuninkaankellariksi kutsutaan. Oven takaa laskeutuvat alas muhkuraiset luonnonkiviportaat. Niitä kavutessa on koko ajan vahdittava askeliaan.
Kirkkoherran vaimo Anna-Maija Ruotsalainen tavoittaa mielessään menneisyyden piikatytöt, jotka aamuhämärissä laskeutuivat sysipimeään kellariin ruokatarvikkeita hakemaan. Kuinkahan usein askel lipesi, perunat karkasivat ämpäristä ja pyörivät portaita pitkin kellarin pohjukoille?
Miksi kellari on saanut komealta kalskahtavan kutsumanimensä - siihen liittyy tarina, jonka oululainen kirjailija ja opettajatar Sara Wacklin tallensi muistiin 1840-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Sata muistelmaa Pohjanmaalta.
Ruustinna pulassa -niminen kertomus kertoo kuningas Aadolf Fredrikin vierailusta Iin pappilassa matkallaan Pohjanmaan halki vuonna 1752. Noihin aikoihin Ruotsi-Suomen kuninkaat tapasivat toisinaan liikuskella kansanmiehiksi tekeytyneinä rahvaan parissa.
Tarinan mukaan Aadolf Fredrik saapui ratsumiehen asussa pappilaan, jossa ruustinna yritti hermostuksesta vapisten saada tarjoilua kuntoon - hänen miehensä oli tietysti lähtenyt kuninkaallista seuruetta vastaan. Ystävällinen muukalainen arvioi ruustinnan pyynnöstä, olivatko ruoat kuninkaalle sopivia, laskeutuipa rouvan kanssa kellariinkin oluen laatua maistamaan ja auttoi jopa veden nostossa kaivosta.
Kun kuninkaallinen seurue viimein saapui, ruustinna tiedusteli pelokkaana, kuka toinen toistaan ylväämmistä herroista mahtoi olla itse kuningas. Muukalainen näytti tälle silloin kuninkaan muotokuvan, ja ruustinna säikähti niin, että pyörtyä kupsahti.
Ruustinnan toivuttua kuningas lahjoitti tälle muotokuvallaan varustetun kultarasian kiitokseksi suurimmasta huvista, minkä hallitsija voi saada: että tunnistamattomana liikkuessaan saa todistaa alamaistensa vilpitöntä kunnioitusta.
Historia. Yksi sana kiteyttää pohjimmaisen syyn sille, miksi vanhoja pappiloita halutaan säilyttää.
Tapani ja Anna-Maija Ruotsalainen kertovat historian pyörivän usein mielessään kotitalon huoneissa ja pihamaalla liikuskellessaan. Vaikka kellarin nimeämiseen johtaneen episodin näyttämönä oli jo hävinnyt vanha pappilarakennus, uudemmankin huoneissa ovat ehtineet kopista vaikka kuinka monen sukupolven askeleet. Nykyinen pappila on rakennettu 1800-luvun alussa.
"Usein sitä miettii, kuinka monta sukupolvea tässä on asunut, kuinka paljon täällä on rukoiltu ja laulettu virsiä. Se tukee myös omaa elämäntapaa", Anna-Maija Ruotsalainen miettii.
Pappiloiden historia Suomessa ulottuu aina kristinuskon tuloon keskiajalla. Vanhin tunnettu pappiloiden rakentamista koskeva asetus on 1200-luvun lopulta. 1500-luvulla laki velvoitti rakentamaan papille "seitsemän huonetta" eli käytännössä seitsemän erillistä rakennusta, joita asuinrakennuksen lisäksi olivat piharakennukset, esimerkiksi aitta ja navetta.
Varsinainen pappiloiden rakentamisen kultakausi Suomessa oli 1800-luku, jonka loppupuolella perustettiin paljon uusia seurakuntia. Suurin osa nykypäivään säilyneistä pappiloista on tuolta ajalta peräisin.
Pappiloilla oli aikanaan keskeinen asema niitä ympäröivissä yhteisöissä. Sen lisäksi, että ne toimivat hengellisen elämän keskuksina - seurakuntatalojen edeltäjinä - niiden kautta levisivät uudet rakennustavat, tyylit ja ihanteet, pappiloiden historiaa ja nykypäivää tutkinut dosentti, arkkitehti Anu Soikkeli kertoo.
"Uudistukset levisivät ennen kaikkea pappiloiden kautta, sillä kartanoon ei tavallisella ihmisellä ollut asiaa mutta pappilaan sitäkin enemmän."
Niin ikään pappilat olivat merkittäviä edelläkävijöitä maanviljelyn saralla. Ne olivat etujoukoissa uusien viljelytekniikoiden ja -kasvien ottamisessa käyttöön. Soikkelin mukaan esimerkiksi kirkossa saatettiin kuuluttaa heti jumalanpalveluksen jälkeen pappilan pellolla järjestettävästä kyntönäytöksestä.
Pappilat olivat siis samalla suuria maatiloja renkeineen, piikoineen, tilanhoitajineen, torppareineen ja muine työntekijöineen.
Iin pappilassa näyttää tänä päivänä kovin toiselta kuin sata vuotta sitten. Piharakennuksia on säilynyt huomattavan monta, mutta palvelusväkeä niiden välillä ei ole rampannut vuosikymmeniin. Vanha väentupa ei ole kuitenkaan jäänyt kylmilleen, vaan siellä pitävät majaansa partiolaiset.
Useilla paikkakunnilla pappila on säilyttänyt perinteisen roolinsa seurakunnan kokoontumispaikkana. Niin Iissäkin: isossa salissa pidetään seurakunnan lähetysiltoja.
Monessa pappilassa juuri sali on haluttu säilyttää vanhan ajan asussa, vaikka varsinaiset asuinhuoneet olisikin muutettu nykyajan vaatimuksia vastaaviksi. Iin pappilan salissa on esimerkiksi säilytetty vanha lattia, joka löytyi remontissa monien kerrosten alta. Sisustus henkii muutenkin entisaikaa. Modernissa keittiössä oleskellessa taas mikään ei tunnu paljastavan, että ollaan vanhassa pappilarakennuksessa.
Iin pappila on säilyttänyt alkuperäisen käyttötarkoituksensa pian kahden vuosisadan ajan. Kun Tapani Ruotsalainen astui kirkkoherran virkaan, pappilaan muuttamista ei tarvinnut pitkään miettiä. Pariskunnan mielestä siellä asuminen on etuoikeus.
Iin pappila on ollut monia muita onnekkaampi.
Anu Soikkeli kiersi Suomen pappiloita väitöstutkimustaan varten vuosina 1995 ja 1996. Ennen vuotta 1940 valmistuneita pappiloita oli tuolloin jäljellä noin 560. Tänä päivänä luku on jonkin verran pienempi, sillä Soikkelin mukaan joka vuosi häviää keskimäärin yksi pappila.
Edellinen varma tieto pappiloiden lukumäärästä on vuodelta 1935, jolloin niitä oli vähän yli 700. Vaikka pappiloita tuhoutui sodassa ja lisäksi jäi luovutetuille alueille, suurin kato ei ajoitu 1940-luvulle vaan 1960-luvulle.
Anu Soikkelin mukaan tuolloin pääsi valloilleen ajattelutapa, joka hylki vanhaa ja suosi uutta. Vanhoille rakennuksille ei enää annettu arvoa. Monet 1960-luvulla puretuista pappiloista sijaitsivat keskeisillä paikoilla taajamaa, ja maat käytettiin esimerkiksi koulujen tai asuntojen rakentamiseen. On myös tavallista, että vanhan pappilan paikalla töröttää nykyisin seurakuntakeskus.
Pappiloiden hävitys jatkui 1970-luvulla, jolloin myös verotuslainsäädäntö muuttui niin, että virka-asunnossa asuminen saattoi tulla kalliimmaksi kuin vapailta markkinoilta vuokratussa asunnossa. Koska pappilat ovat aina olleet pinta-alaltaan suuria, niissä asumisesta tuli erityisen kallista.
Iin pappila tarjoaa kuvaavan esimerkin: kun laskee yhteen eteisen ja kaksi salia, neliöitä tulee jo sata. "Eikä isossa salissa juuri koskaan edes oleskella", kirkkoherra huomauttaa.
Pappilassa asumisen taloudellisten edellytysten heiketessä yhä suurempaan rooliin onkin noussut pappiloita kohtaan tunnettu arvostus. Ennen Soikkelin tutkimusta ajateltiin yleisesti, että pääsyy pappiloiden tyhjentymiseen oli verotus. "Mutta 1960-luvun tapahtumia tarkastelemalla huomaa, että kyllä asenneilmasto on ollut yhtä merkittävä syy", Soikkeli toteaa.
Yksi muutosvaihetta elävä pappila löytyy Oulun kaupungista. Vuonna 1899 valmistunut Oulujoen pappila on ollut alkuperäiskäytössä eli kirkkoherran asuntona aina tähän kesään asti. Nyt se muuttuu juhlahuoneistoksi, jossa voidaan pitää hääjuhlia, kaste- ja muistotilaisuuksia sekä syntymäpäivävastaanottoja.
Oulujoen pappilan kohdalla ei kuitenkaan ole kysymys verotuskäytännöstä tai siitä, että vanhaa rakennusta ei arvostettaisi. Kirkkoherra Paavo Moilanen kertoo muuton syyksi eläkeiän lähestymisen. Aivan vielä eläkkeelle jäänti ei ole ajankohtainen, mutta hänen mukaansa voimia vaativa muuttourakka oli hyvä suorittaa nyt.
Eikä lähteminen ole helppoa. Moilanen seisoo pappilan eteisessä ja katselee ympärilleen ilmeisen liikuttuneena. Suurin osa huonekaluista on viety pois, mattoja ei näy lattioilla, seinät loistavat tyhjyyttään. "Haikealta tuntuu, kun huoneet on riisuttu", hän sanoo hiljaa.
Paavo ja Irma Moilanen asuivat Oulujoen pappilaa 28 vuotta.
Lähdön haikeudesta huolimatta kirkkoherraa ilahduttaa ajatus siitä, että pappilasta tulee seurakunnan yhteinen koti. Hänen mielestään pappilan perimmäinen tarkoitus on aina ollut toimia kokoontumispaikkana.
Tätä ajatusta Moilanen on toteuttanut pitämällä tapanaan kutsua niin vihkiparit kuin läheisen poismenoa surevat omaisetkin pappilaan. Samaa ajatusta palvelee uusi käyttötarkoituskin.
Kun seuraava kirkkoherra aikanaan astuu tehtäväänsä, on toki mahdollista, että hän haluaa jatkaa pappilan asumisen perinnettä.
"Nykyinen ratkaisu ei tietenkään sulje pois sitä, että perinne voisi jatkua", Moilanen sanoo. Pappilassa ei olla tekemässä suurempia muutoksia - lähinnä keittiössä on tarkoitus tehdä järjestelyjä, jotka mahdollistavat juhlien pitämisen suuremmallekin joukolle.
Seurakunnat omistavat säilyneistä pappiloista noin puolet, ja näistä joka toinen on vähintään osittaisessa pappilakäytössä. Yksityisomistuksessa on noin neljäsosa pappiloista, ja niistä useimmissa asutaan.
Pohjois-Pohjanmaan erityispiirre on pappiloiden säilyminen seurakunnan omistuksessa, vaikka papit eivät niissä enää asuisikaan. Soikkelin mielestä siinä on kysymys pitkästä perinteestä: hengellinen elämä on Pohjois-Pohjanmaalla edelleen hyvin voimakasta.
Ja tietysti on muistettava myös taloudelliset tosiasiat. Varakkaalla etelä- ja länsirannikolla pappilat ovat pysyneet seurakuntien omistuksessa selvästi useammin kuin Itä-Suomessa.
Paavo Moilanen kertoo olevansa huolestunut pappiloiden jäämisestä pois alkuperäiskäytöstä. Pappilaperinne on hänen mielestään arvokas perintö, josta tulisi pitää huolta.
Anu Soikkeli ymmärtää tämän perinteen sisällöksi ajatuksen pappilan kuulumisesta koko seurakunnalle. "Ymmärretään, että jos pappila siirtyy yksityisomistukseen, sinne ei ole enää mitään asiaa. Monet kirkkoherrat haluavat pitää oven auki seurakuntalaisille."
Epäilemättä on kysymys myös tunneasioista. Jotain olennaista pappiloihin liittyvistä tunnoista tiivistyy kommentissa, jonka Anna-Maija Ruotsalainen on kuullut kyläläisten suusta: "On niin mukava kulkea illalla ohi, kun pappilassa palavat valot."