Kevät ja jäiden sulamisen odotus saavat mopoilun harrastajat malttamattomiksi. Mopoilua harrastavalle Ismo Hannulalle tämä kevät merkitsee muun muassa oman silmäterän, vuosimallia 1965 olevan Pyrkijä-merkkisen mopon ajamista ulos tallista. Suosikkimopo on kolmen vuoden kunnostuksen jälkeen nyt valomaskia vaille valmis.
Vanhojen osien löytäminen nelikymppiseen pappamalliin on osaltaan hidastanut korjaustyötä. Tämä ei nelikymppistä Hannulaa haittaa, sillä osa harrastuksen viehätystä on juuri menokkien roplaaminen. Ja vaikka vanhan pelin saa kulkemaan, ikinä ei voi tietää, koska se jättää taas tien laitaan.
-- Jokainen taakse jäänyt kilometri on voitto, selittää Hannula harrastuksensa luonnetta.
Sitä paitsi Suomessa mopokausi on sen verran lyhyt, että talvella jää hyvää aikaa rassata mopoja kuntoon.
Moporomantiikkaa kirjan kansissa
Tämä kevät on Hannulalle myös siksi merkittävä, että hän on juuri saanut kansiin nelivuotisen valokuvaus- ja kirjoitusprosessin. Ismon Mopo-opuksessa (Atena Kustannus) Hannula, joka on ammatiltaan valokuvaaja, käy läpi mopojen historiaa ja nykypäivää.
Mopobuumi saavutti Suomen 1950-luvun lopulla. Muun muassa Tunturi-, Solifer-, ja Helkama-merkkisiä mopoja valmistettiin satojatuhansia kappaleita. Kun autot yleistyivät vuosien saatossa kulkuvälineenä, pappamopot jäivät historiaan. 1990-luvulla aika ilmeisesti kultasi muistot. Vanhoja vauhtirautoja alettiin kaivaa esiin.
-- Kyse on moporomantiikasta, jonka osia mopot ja niiden kuskit ovat. Mopoharrastus tarjoaa tekosyyn palata nuoruuden unelmiin. Kouluttautua uudelleen miehestä pojaksi, Hannula kirjoittaa.
Vanhoja pappamopoja harrastavia on tänä päivänä jo tuhansia. Monet heistä ovat lyöttäytyneet yksiin ja perustaneet mopokerhoja. Mopokerhoille on tyypillistä äijämeininki. Porukalla puretaan ja kasataan mopoja, käydään ajeluilla ja osallistutaan mopotapahtumiin ympäri Suomen.
Hannula itse kuuluu Moccamasters-mopokerhoon, jolla on oma talli Jyväskylässä.
Pappamopoilu yhdistää kokonaisen palvelutalon
Mopoileva nainen on edelleen harvinaisuus. Laajassa kerhokentässä on vain yksi pappamopoihin erikoistunut naiskerho MC Honkala Ladies. Vuosikymmenen alussa kaksitahtisen kipinä sytytti vanhusten palvelutalo Honkalan toiminnanjohtajan Tuija Järvisen, 46, sydämen. Pikkuhiljaa suurin osa työpaikan henkilöstöstä innostui mopoilusta. Nyt pappamopoilu on osa ruoveteläisen palvelutalon tyky- eli työkykyä ylläpitävää toimintaa.
Kerhon jäsenet ajelevat omaksi ilokseen pitkin Ruovettä ja osallistuvat erilaisiin mopotapahtumiin kuten hyväntekeväisyysajoihin Kaunialan sotavammasairaalan hyväksi pari kertaa vuodessa.
Palvelutalon asukkaista monella on myös itsellään kokemuksia ja muistoja pappamopoista, joten harrastus yhdistää aika lailla koko taloa.
-- Esimerkiksi kun meillä on veteraanikuntoutusryhmiä ja vanhusryhmiä, me hyvin paljon puhutaan näistä mopoista. Ja miehet antavat sitten ohjeita, kertoo Järvinen.
Myös palvelutalon kiinteistöpuolen miehillä on roolinsa kerhon toiminnassa: he auttavat mopojen korjauksessa.
Mopoilu ei ole kuitenkaan pelkkää harrastus- ja tyky-toimintaa Järviselle, vaan hän taittaa myös työmatkansa kesäisin pappatunturilla.
-- Hyvällä ilmalla pikkuteitä on nautinto ajaa. Siinä kyllä hermo lepää. Töistäkin kun tulee ja mopolla ajaa, niin se 45 minuuttia, mikä menee työmatkaan, on sellaista, että siinä ehtii nollata ittensä, innostuu Järvinen.
Uuden mopokirjan kirjoittaja on samaa mieltä:
-- Maailmassa on vielä paljon tutkimattomia hiekkateitä, joille on mukava poiketa. Kiiruhtaa hitaasti ja maisemista nauttien, Hannula kiteyttää.