Nyt eletään maailmanhistoriassa panttauksen aikoja. Kukaan ei oikein kerro, mitä aikoo tehdä seuraavaksi. Kaikki kyräilevät ja vilkuilevat sivuilleen kuin susi juostessaan.
Näkyvimpiä panttaajia ovat presidentti Tarja Halonen, joka ei halua vielä ilmoittaa, haluaako hän toiselle kaudelle vai ei, sekä Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen, joka on luvannut yllättää kaikki maaliskuussa ilmoittamalla, haluaako hän puolueensa puheenjohtajaksi vai ei.
Totta puhuen molemmat kai haluavat, mutta uskovatko he muidenkin haluavan? Gallupeista päätellen ainakin muut demarit haluavat Lipposen jo väistyvän puheenjohtajan pallilta, mutta sen sijaan hänestä tulisi hyvä ja harmiton presidentti. Pulmana on tosin se, että myös Halosella tuntuu olevan edelleen työntöä presidentiksi. Neljä viidestä on sitä mieltä, että hän voi jatkaa toisenkin kauden.
Pulmatilanteeseen on ratkaisu: valitaan kaksi presidenttiä, Halonen ja Lipponen. He ovat ainakin ulkopolitiikasta sen verran eri mieltä, että täydentävät mainiosti toisiaan ja synnyttävät Suomen ulkopolitiikkaan ns. kauhun tasapainon, joka toimi oikein hyvin kansakuntien välillä kylmän sodan aikana. Kukaan ei uskaltanut aloittaa varsinaista sotaa, koska tiedettiin, että toinen osapuoli vastaisi vähintään samalla mitalla. Kylmän sodan mentyä Yhdysvallat tappelee turhautuneena siellä sun täällä, kun sille ei oikein mistään löydy vastusta.
Suomen oloissa kauhun tasapaino tarkoittaisi sitä, että presidentti Lipponen runnaisi Suomea Natoon kaikin voimin, kun taas presidentti Halonen yrittäisi pitää Suomen sieltä ulkona. Tämän päälinjauksen ohella oltaisiin eri mieltä mm. maamiinoista, EU-edustuksista, nopean toiminnan joukoista, globalisaatiosta ynnä muista pikkuasioista. Tällaisesta tilanteesta olisi se hyöty, että kovasti kaivattu ulkopoliittinen keskustelu pysyisi virkeänä, muttei johtaisi mihinkään peruuttamattomaan.
Jonkinlainen ongelma voi syntyä siitä, että jos Suomessa on kaksi demaripresidenttiä, myös muut puolueet vaativat päästä osille. Mikäs siinäkään. Kyllä näin väljään maahan mahtuu enemmänkin presidenttejä. Mahtuihan sellaisia entiseen Jugoslaviaankin sikäläisen Kekkosen eli Titon jälkeen, parhaina aikoina muistaakseni yhdeksän. Myös Suomesta löytyy yhdeksän presidenttiä varsin vähällä vaivalla: demariparin lisäksi kepusta Vanhanen ja Väyrynen, kokoomuksesta Niinistö ja Katainen, vasureista Siimes, vihreistä Soininvaara ja vielä hännänhuippuna joku kiintiönainen, vaikkapa Lenita Airisto.
Suomi on yhdeksän presidentin hallittavaksi Jugoslaviaa lupsakampi maa, sillä täällä presidentit eivät edustaisi uskontokuntia eivätkä kansanheimoja. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi savolaiset ja hämäläiset ajautuisivat samanlaisiin kahakoihin kuin ex-Jugoslavian serbit ja kroaatit ja mitä niitä onkaan. Ei, meillä elo yhdeksän pressan alaisuudessa olisi yhtä juhlaa, sillä Linnan vastaanottoja riittäisi kaikille kuukausille kesätaukoa lukuun ottamatta, eikä siinä hötäkässä ehdittäisi muuta miettiäkään kuin sitä, kuka tulee mihinkin juhliin kenenkin kanssa ja millä lailla pukeutuneena.