Murhauutisiin, etenkin kun ne koskevat tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä, ei koskaan totu kovapintaisinkaan. Ne pysäyttävät, ne saavat silmäkulmat kostumaan, ne herättävät epätoivoista raivoa ja vastauksetta jääviä kysymyksiä, mihin tämä maailma on oikein menossa. Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin kuolinuutinen torstaiaamuna oli yksi pysäyttävimmistä. Hengen riisto hennolta naiselta tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta.
Kun tällaista tapahtuu vielä Ruotsissa, avoimen yhteiskunnan prototyypissä, joutuu myös miettimään kysymystä, miten demokratian tulisi suojata itseään silmittömältä väkivallalta. Kysymykseen on vaikea, jollei peräti mahdoton vastata. Demokratia on kanveesissa silloin kun sitä lyödään vyön alle.
Jos antaisi vallan primitiivireaktiolle, ratkaisu olisi helppo. Pannaan poliitikot ympärivuorokautiseen henkivartiointiin, istutetaan panssariautoihin ja suljetaan metallinpaljastimien takana pidettäviin lehdistötilaisuuksiin. Turvamiehiä voi palkata ja aseistaa hampaisiin asti. Suojaavaa panssaria saa rahalla.
Tällainen malli on käytössä turhan monessa maassa, ja sen ykkösmannekiini on Yhdysvallat. Vaikka menetelmä on helppo, se ei sovi pohjoismaiseen yhteiskuntajärjestelmään, jossa poliitikkojen kanssakäynti kansalaisten ja tiedotusvälineiden kanssa on avointa. Jos malliin mentäisiin, samalla nostettaisiin kädet pystyyn väkivallan edessä.
Vastausta demokratian puolustamiskysymykseen onkin haettava vaikeamman kautta. On hyvä miettiä, mitä ylettömistä turvajärjestelyistä seuraisi ja on jo seurannut. Silloin kun turvallisuus järkkyy, se ei yleensä parane suojautumalla entistä enemmän. Mitä korkeamman turvamuurin rakentaa, sitä tiiviimmäksi sen saa myös tilkitä. Linnoittautuminen vain vieraannuttaisi politiikkaa ihmisarjesta entisestään.
Yksilönvapauden mallimaana itseään pitävässä Yhdysvalloissa turvallisuusajattelu on yksinkertaista. Poliitikot suojataan panssarilla ja lihamuurilla, ja yksilöt hakeva turvaa reikäraudoista. Asehulluimmat tulkitsevat, että heillä on perustuslain takaama oikeus kantaa asetta ja puolustaa sillä itseään. Heidän ajattelussaan aseet eivät sinänsä tapa, ja siksi niiden hallussapitoa ei saisi rajoittaa saati kieltää.
Tällaisesta vapaudesta seuraa vapaudettomuutta ja pelkoa. Tilanne ei ole vielä läheskään näin paha Suomessa ja muissa pohjoismaissa, mutta ilmassa on huolestuttavia merkkejä. Pommeja räjähtelee tiuhaan tahtiin, ja pommiuhkia on vielä tiuhempaan. Viime viikot ovat olleet kuin jatkuvaa täyden kuun aikaa. Voi ennustaa, että meininki vain kiihtyy. Turvattomuuteen reagoidaan varustautumalla hälytyslaittein ja muin härvelein. Tällainen kyllä kasvattaa bruttokansantuotetta, mutta ei ihmisten turvallisuutta.
Avoin yhteiskuntamalli ei tietenkään tarkoita, että turvallisuuden kanssa pitäisi olla sinisilmäinen. Jos Emu-kampanjan kyllä-leirin valovoimaisin nimi Anna Lindh voisi päättää vielä uudestaan, tuskinpa hän olisi mennyt vaateostoksille ilman henkivartijaa.
Halu henkivartijattomaan shoppailuun on inhimillisesti ymmärrettävä. Poliitikot eivät yleensä pidä siitä, että henkivartijat tekevät kaikkensa estääkseen turvallisuusriskit. Sen sijaan turvallisuuspoliisi Säpon ja poliisiviranomaisten ennen ja jälkeen Lindhin murhaa tekemät virheet tuntuvat suoraan sanoen käsittämättömiltä.
Lindh pani Emu-kampanjassa itsensä peliin niin paljon, että hän jos kuka oli kampanjoitsijoista vaaravyöhykkeessä. Miksei ulospääsyteitä Tukholmasta suljettu, miksei metroa pysäytetty, miksei taksiverkostoa hälytetty heti?
Suomi ja Ruotsi suhtautuvat toisiinsa maaotteluhengessä. Me naureskelemme Ruotsin ombudsman-mentaliteetille ja sotilaiden hiusverkoille. Ruotsalaisia taas huvittavat tietyt suomalaispiirteet. Näistä huolimatta, tai juuri näiden takia, Lindhin murha näyttää lähentäneen naapureita entisestään.
Ei ole kuin pari viikkoa siitä, kun Ruotsin kuningasperhe keräsi Suomessa peräänsä valtavat määrät huiskuttajia. Viime viikonloppuna naapurit ottivat mittaa toisistaan olympiastadionilla; paikalla oli lähes 60 000 katsojaa. Tuskinpa minkään muun maakaksikon välit voivat olla näin läheiset. Suomen Ruotsin-suurlähettiläs Pertti Torstila kutsui tv-haastattelussa Lindhiä jopa omaksi ulkoministeriksi. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli sielu karrella, puhemies Paavo Lipponen pidätteli itkua, tasavallan presidentti takelteli.
Lindhin murha on mitä suurimmassa määrin myös meidän asiamme. Yhteiskuntamallit ja ajattelutavat ovat niin lähekkäin, että se mitä Ruotsissa tapahtuu murhan vanavedessä ei ole meille suinkaan yhdentekevää. Ruotsin demokratia tarvitsee puolustajia meilläkin. Mitä pidempään murhaaja on vapaalla jalalla, sitä vähemmän on Suomessa aihetta ilkkua. Mikä tapahtui siellä voi tapahtua jokin vähemmän kaunis päivä myös täällä. Avainhenkilöiden turvatoimia onkin syytä käydä läpi ja jopa kiristää. Ministerille voi riittää jo se, että on vähän varovaisempi Helsingin yössä.
Lindhin traagisella kuolemalla on myös moninaisia poliittisia seurauksia. Jos pääministeri Göran Persson mieli siirtyvänsä kansanäänestyksen jälkeen EU-tehtäviin, hän saa nyt vähintäänkin lykätä aikeitaan. Lindh oli Perssonin seuraajaehdokas. Nyt kun häntä ei enää ole, Persson ei voi lähteä vähään aikaan minnekään. Lähtö olisi rintamakarkuruutta ja synnyttäisi poliittisen tyhjiön. Ruotsalainen kansankoti tarvitsee nyt isähahmoa eli Perssonia vielä enemmän kuin tähän asti. Emu-kansanäänestyksen tulos voi olla mikä tahansa, mutta pääministerin nimi pysyy Perssonina.