Sekä Saddam Husseinin että George W. Bushin puheet vievät uskottavuutta siltä, että sota Irakissa vielä olisi YK:n keinoin vältettävissä.
Niin kauan kun sotaa Irakissa ei ole aloitettu, toivo sen välttämisestä on yhä olemassa. Aika valuu kuitenkin vähiin ja panokset kovenevat. Yhä suuremmaksi kasvaa vaara, että sota repii rikki paljon muutakin kuin vain sitä aluetta, jossa varsinaisesti sodittaisiin.
Irakin diktaattori Saddam Hussein ilmoitti harvinaisessa televisiohaastattelussaan keskiviikkona, ettei maalla ole ohjuksia, jotka kantomatkaltaan ylittäisivät YK:n määräämät rajat. YK:n asetarkastajien johtajan Hans Blixin mielestä tällaisia ohjuksia on, ja hän on antanut lauantain määräajaksi ryhtyä niiden tuhoamiseen.
Jos Saddam avoimesti uhmaa Blixin ja YK:n vaatimuksia, hän syö samalla sodan vastustajien argumentteja - olkoonkin, että kyse on tavanomaisista ohjuksista, ei joukkotuhoaseista. Mutta tätä peliä käydään nyt korkeilla panoksilla, eikä Saddamin puhe lopullisesti todista, etteikö Irak voisi viime hetkellä suostua yhteistyöhön tässä asiassa.
Blix itse on toivonut useita kuukausia lisäaikaa asetarkastajille. Tällaiseen toivomukseen on helppo yhtyä, sillä mikään ulkoinen syy ei näyttäisi pakottavan sodan aloittamiseen juuri nyt. Asetarkastajien jatkoaika rauhoittaisi tilannetta, mutta todellisuus näyttää kulkevan toiseen suuntaan.
Blix itse antaa viikon kuluttua uuden raportin turvallisuusneuvostolle. Pian sen jälkeen Yhdysvallat ja Britannia ovat tuomassa neuvostoon uutta päätöslauselmaa. Sen luonnos toteaa, jo ennen asetarkastajien uutta raporttiakin, ettei Irak ole täyttänyt YK:n päätöslauselmien vaatimuksia.
Samaan aikaan Ranska, Saksa, Venäjä ja Kiina haluavat ainakin neljä kuukautta lisäaikaa asetarkastuksille. Vaikka esimerkiksi Venäjä ja Kiina päätyisivät lopulta äänestämään tyhjää, syntymässä on erittäin paha diplomaattinen umpikuja, sillä Yhdysvallat näyttää päätöksensä jo tehneen.
Presidentti George W. Bush maalasi keskiviikkoisessa puheessaan ruusuista kuvaa Irakista, joka on vapautettu painajaisesta. Sen jälkeen myös palestiinalaistaistelijat menettäisivät tukijansa ja Palestiinan kansa voisi valita johtajat, jotka todella tahtovat rauhaa.
Puheessa on paljon toiveajattelun makua: demokraattiset instituutiot tuotaisiin asevoimin alueelle, jossa niitä ei ole koskaan ollut, ja sen myötä koko alueelle tulisi rauhaa ja vakautta. Moni pelkää täysin toisenlaista vaikutusta. Oleellista on, että kenenkään on mahdoton sanoa seurauksista mitään varmaa.
Saddamin maanpako voisi ratkaista tilanteen, mutta hän näyttää valmistautuvan kuolemaan omassa maassaan. Näin edessä saattaa olla jopa historiallinen käännekohta, joka ei olisi sota sinänsä, vaan siihen liittyvät tapahtumat.
YK ja sen turvallisuusneuvosto ovat pahasti jakautuneet. Yksimielisyyttä ei vielä ole näkyvillä. Jos Yhdysvallat päättää toimia yksin, kansainväliset suhteet natisevat pahasti ja sekä YK että Nato ovat vaarassa. Lisäksi monessa maassa kansallinen politiikka saattaa kärjistyä nopeasti, ellei sota ole äkkiä ohitse. Sodan vastustajat ovat jo lähteneet kaduille ja tekevät sen varmasti uudestaan, ehkä entistä voimakkaammin ja kiukkuisemmin. Sota lisäisi selvästi myös terrorismin vaaraa.
Panokset ovat erittäin korkealla. Pitkä aikalisä asetarkastajille rauhoittaisi tilannetta, mutta sen toteutumiseen tarvitaan myönnytyksiä sekä Saddamilta että Bushilta. Kumpikaan ei näytä todennäköiseltä.