Viime viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin konkurssista. Vaikka parempaan suuntaan on menty, tästä kriisistä ei ole vieläkään toivuttu.
Viime vuosien kokemukset ovat todistaneet, miten haavoittuva Euroopan pankkisektori on erilaisille häiriöille. Pankkien välisten kytkentöjen vuoksi häiriö yhden pankin rahoituksessa voi nopeasti levitä toisiin pankkeihin ja maihin.
Historia kertoo vakuuttavasti sen, että pankkikriisit aiheuttavat syviä vaurioita reaalitalouteen. Tuotannon menetysten ja työllisyyden heikkenemisen kautta maksumiehiksi joutuvat kaikki. On yhteisen edun mukaista minimoida tulevien pankkikriisien todennäköisyys.
Tämän hyväksi on EU:ssa ja muuallakin tehty jo paljon työtä. Pankkien vakavaraisuus- ja maksuvalmiusvaatimuksia on muutettu. Tarkoituksena on vahvistaa pankkien iskunkestävyyttä erilaisiin häiriötilanteisiin. Meneillään on myös pankkiunionin rakentaminen, jonka ensimmäisestä vaiheesta, yhteisestä valvontajärjestelmästä on EU:ssa vastikään tehty päätös. Lisäksi keskustellaan pankkirakenteiden uudistamisesta.
Viimeistään keväällä 2010 Kreikan velkakriisin puhjettua kävi selväksi, että sijoittajien silmissä pankkeihin liittyvät riskit ja pankkien kotivaltion velkaan liittyvät riskit riippuvat toinen toisistaan. Vaikutukset käyvät molempiin suuntiin.
Pankkiriskin ja valtionriskin keskinäinen riippuvuus on erityisen suuri ongelma rahaliitossa sen vuoksi, että siellä keskuspankki ei voi ryhtyä rahoittamaan velkaantuvia valtioita.
Pankkien ja niiden kotivaltioiden välisen kohtalonyhteyden purkaminen on keskeisin perustelu sille, miksi Euroopassa on nopeassa aikataulussa aloitettu pankkiunionin rakentaminen.
Pankkiunionin ensimmäinen pilari muodostuu yhteisestä valvontamekanismista. Sen mukana suurten pankkien valvontavastuu siirtyy Euroopan keskuspankille. Varsinainen valvontatyö hoidetaan kuitenkin pääosin yhteistyössä kansallisten valvontaviranomaisten kanssa.
Yhteisen valvontamekanismin toiminta alkaa syksyllä 2014. Sitä ennen läpivalaistaan pankkien tase-erät tarkasti ja tehdään uudet stressitestit. Elinkelpoiset pankit tulee tarvittaessa pääomittaa ja elinkelvottomat ajaa alas tai liittää muihin ennen yhteisen valvonnan alkamista.
Pankkiunionin toinen pilari muodostuu yhteisestä kriisinratkaisumekanismista. Tästä Euroopan komissio antoi esityksen viime heinäkuussa. Komissio ehdottaa yhteisen kriisinratkaisuneuvoston luomista, ja komissio sen esityksestä toteuttaisi tarvittavat toimenpiteet. Kriisinratkaisussa on kysymys pankin elvyttämisestä tai alasajosta.
Kriisinratkaisuun liittyy myös velkojanvastuun toteuttaminen siten, että omistajien lisäksi pankin velkojat joutuisivat tietyissä olosuhteissa kattamaan pankin tappioita muuttamalla velkoja uudeksi omaksi pääomaksi. Tähän joukkoon eivät kuulu talletusvakuutukseen piiriin kuuluvien talletusten haltijat.
Velkojavastuun on määrä tulla voimaan vuonna 2018. Lisäksi järjestelmään on tarkoitus liittää pankkialalta kerättävä kriisinratkaisurahasto, joka aikanaan korvaisi kansalliset kriisinratkaisurahastot.
Pankkiunionin kolmas pilari muodostuu talletussuojajärjestelmien harmonisoinnista. Aika ei tässä vaiheessa ole kypsä yhteisen talletussuojajärjestelmän pystyttämiseen.
Suhtautuminen pankkiunioniin on ollut ristiriitaista. Jotkut ovat nähneet sen ratkaisuna nykyiseen velkakriisiin. Toiset taas ovat nähneet sen astinlautana yhteisvastuun kasvattamiselle ja jopa liittovaltion rakennuskivenä.
Tänä päivänä keskustelu on rakentavampaa kuin vuosi sitten. Nykyisin nähdään, että yhteinen valvontamekanismi voi oikein toteutettuna tuoda ryhtiä ja nopeutta päätöksentekoon.
Viime vuosien kokemushan osoittaa maailmanlaajuisesti sen, että kansallisilla valvojilla voi olla taipumus liialliseen pitkämielisyyteen, kun ne alkavat nähdä ongelmien kasaantuvan joissakin rahoituslaitoksissa.
Kriisinratkaisumekanismissa monia kysymyksiä on vielä auki. Niistä vaikeimmat liittyvät päätöksentekojärjestelmään: miten määritellään riittävän selkeä ja kapea mandaatti siten, etteivät päätöksentekoelimet altistu eri tahoilta tuleville poliittisille paineille.
Yhteinen rahapolitiikka, integroituneet rahoitusmarkkinat ja kansallinen valvonta muodostavat hauraan kokonaisuuden. Jos halutaan pitää yllä kansallinen valvonta ja rahoitusmarkkinoiden vakaus, silloin rahoitusmarkkinoiden integraatiosta tulisi päästä eroon. Mutta silloin heikennettäisiin sisämarkkinoiden toimintaa ja estettäisiin rahapolitiikan yhdenmukainen välittyminen.
Jos halutaan edistää sisämarkkinoiden toimintaa, silloin rahoitusmarkkinoiden integraatiota tulee edistää. Silloin rahoitusmarkkinoiden vakaus edellyttää yhteistä valvontaa ja vaikeiden tilanteiden varalta yhteistä kriisinratkaisumekanismia.
Sisämarkkinoiden ja siten myös pankkiunionin edistämisen tulisi olla myös rahaliiton ulkopuolisten EU-maiden etu.
Useimmat alkavat olla yhtä mieltä siitä, että pankkiunionilla ei ratkaista nykyistä velkakriisiä, mutta sillä rakennetaan tulevaisuutta. Suomessa toimivien pankkien asiat ovat nyt hyvässä kunnossa, mutta ei ole taattu, että ne pysyvät kunnossa seuraavat 10–20 vuotta.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.