EU:n uudet rahoitusmarkkinoiden valvontaviranomaiset ja Euroopan järjestelmäriskikomitea aloittivat toimintansa viime vuoden alussa.
Rahoitusmarkkinoiden valvontaviranomaisia on kolme: Lontoossa toimiva Euroopan pankkiviranomainen EBA, Pariisissa toimiva Euroopan arvopaperimarkkinaviranomainen ESMA ja Frankfurtissa toimiva Euroopan vakuutus- ja lisäeläkevakuutusviranomainen EIOPA.
Viranomaiset perustettiin aikaisemmin toimineiden vastaavien komiteoiden pohjalle. Nimestään huolimatta uusille valvojille on annettu hyvin vähän varsinaista valvontavastuuta.
Rahoitusmarkkinoiden valvonnasta vastaavat edelleen pitkälti kansalliset valvojat. Merkittävä osa EU-tason valvontaviranomaisten työstä koskee EU:n yhteisen sääntelykehikon täsmentämistä. Näkyvin osa EBA:n toiminnasta ovat olleet pankeille tehdyt stressitestit.
Euroopan keskuspankin EKP:n yhteydessä toimiva Euroopan järjestelmäriskikomitea tarkastelee rahoitusmarkkinoiden järjestelmäriskejä ja tekijöitä, jotka uhkaavat rahoitusmarkkinoiden vakautta laajassa mielessä. Komitean pääasiallisena välineenä ovat kansallisille viranomaisille annettavat suositukset.
Edellä kuvattu valvontarakenne on uutuudestaan huolimatta saamassa täydennystä. Kesäkuun lopussa EU:n päämiesten huippukokous päätti, että EKP:n yhteyteen perustetaan pankkivalvoja, joka voisi aikaisintaan olla toiminnassa jo ensi vuoden alussa. Kun pankkivalvoja on toiminnassa, Euroopan vakausmekanismi EVM voi tarvittaessa pääomittaa pankkeja suoraan.
Osaratkaisuna euroalueen kriisiin esille on noussut voimakkaasti keskustelu laajemmasta pankkiunionista kuin pelkästään yhteisestä pankkivalvonnasta. Pankkiunionilla tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka muodostavat koko alueen kattava yhteinen pankkien valvonta, talletussuoja ja ongelmiin joutuneiden pankkien haltuunotto.
Keskustelu pankkiunionista tullee olemaan tulevana syksynä yksi tärkeimmistä teemoista EU:n ja euroalueen tulevaisuudesta.
Pankkiunioniin liittyy monia avoimia ja vaikeita kysymyksiä, jotka edellyttävät huolellista keskustelua ja harkintaa.
Yksi keskeinen kysymys pankkiunionissa on sen maantieteellinen kattavuus: kattaako pankkiunioni koko EU:n vai alkuvaiheessa pelkästään euroalueen.
Vaikuttaa siltä, että suhtautuminen pankkiunioniin on varsin nihkeää joissakin euroalueen ulkopuolisissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskassa. On epätodennäköistä, että nämä maat lähtisivät mukaan pankkiunioniin ainakaan alkuvaiheessa.
Toisaalta näilläkin mailla on suuri kiinnostus olla mukana tällaisessa yhteistyössä ja siksi pitäisi välttää ratkaisuja, jotka pirstovat EU:n rahoitusmarkkinoita.
Rahoitusmarkkinoiden valvonta edellyttää aina erittäin syvällistä paikallisolojen tuntemusta. Yksi keskitetty valvoja ei voi valvoa kaikkia rahoituslaitoksia laajalla alueella. Valvonta on yhteistyötä keskuksen ja kansallisten valvojien kanssa. Tämän yhteistyön pelisäännöt ja vastuut eri toimijoiden välillä tulee täsmentää tarkasti.
Joissakin puheenvuoroissa on esitetty, että keskusvalvoja ottaisi vastuun rajojen yli toimivissa rahoituslaitoksissa ja kansalliset valvojat vastaisivat pelkästään maan sisällä toimivista rahoituslaitoksista.
Tämä on yksi looginen vaihtoehto. On huolehdittava siitä, että rahoituslaitosten valvonnan standardit ovat samat sekä rajan yli toimivien että kansallisten rahoituslaitosten kohdalla.
Talletussuojarahastojen rahastointiaste vaihtelee eri maissa. Suomi kuuluu niiden harvojen maiden joukkoon, joissa talletussuojarahasto on olemassa ja sitä on kartutettu.
EU:n tai euroalueen kattava pankkiunioni edellyttänee, että on olemassa ainakin jossakin määrin yhteinen etukäteen kerätty talletussuojarahasto. Sama koskee pankkien kriisinhallintarahastoa.
Pankkiunionin ja laajemman fiskaalisen unionin tai talousunionin välinen suhde on epäselvä ja poliittisesti herkkä asia.
Pankkikriiseissä veronmaksajat joutuvat usein osallistumaan ainakin väliaikaisesti rahoitusjärjestelmän tukemiseen. Jos siirrytään yhteiseen valvontaan ja pankkiunioniin, pitää sopia etukäteen miten ja millä periaatteilla alueen veronmaksajat ovat tällöin mahdollisesti mukana pankkikriisin kulujen kattamisessa.
Tällöin ajaudutaan keskusteluun siitä, mikä on pankkiunionin ja fiskaalisen yhteisvastuun välinen suhde. On tärkeää, että veronmaksajien vastuita pyritään minimoimaan mahdollisissa pankkikriiseissä ja että eri maiden veronmaksajien vastuut koetaan oikeudenmukaisiksi. Jos pankeilla on tarpeeksi pääomaa ja pääomaksi muutettavaa velkaa, veronmaksajien kustannukset pysyvät pieninä.
Pankkivalvontaa kehitettäessä joudutaan aina pohtimaan valvojan ja keskuspankin välistä suhdetta. Monet taloustieteilijät ovat sitä mieltä, että rahapolitiikka ja rahoitusvalvonta tulee pitää tiukasti erillään.
Tämä perustuu näkemykseen, että rahoitusmarkkinoiden valvonnasta vastaavat keskuspankkiirit antavat liian suuren painon rahoitusmarkkinoiden ja jopa yksittäisten rahoituslaitosten ongelmille ja tämä johtaa lopulta liian keveään rahapolitiikkaan.
Lisäksi rahapolitiikka ja rahoitusvalvonta edellyttävät erilaista osaamista. Toisaalta keskuspankeilla on luonnostaan paljon tietoa rahoitusmarkkinoiden toiminnasta, mitä voidaan hyödyntää rahoitusmarkkinoiden mikrovalvonnassa.
Kirjoittaja on valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.