Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton
toimitusjohtaja.
Tällä hetkellä globaaleilla ja eurooppalaisilla foorumeilla valmistellaan kiireen vilkkaa uutta sääntelyä finanssimarkkinoille.
Hyvä näin, sillä uudistukset ovatkin tarpeen luottamuksen palauttamiseksi finanssimarkkinoille.
Luottamuksen palautuminen on avainasia, sillä finanssialalla luottamus on tärkein yksittäinen tekijä menestyksen ja kasvun takaamisessa. Ilman luottamusta markkinat eivät toimi tavalla, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Ilman luottamusta talous ei kasva ja kehity vakaasti.
Suomalainen finanssiala kannattaa hyvää, perusteellisten vaikutusarvioiden läpikäynyttä sääntelyä, joka kohdistuu nykyisten markkinoiden ongelmakohtiin.
On kuitenkin valitettavaa, että monet ehdotuksista muun muassa pankkien uusien pääomavaatimusten ja maksuvalmiuden osalta eivät näitä edellytyksiä alkuperäisessä esitetyssä muodossaan täytä.
Viime viikolla julkistettiin kansainvälisen finanssipoliittisen instituutin IIF:n arvio, jonka mukaan uudistuksilla olisi merkittäviä kielteisiä vaikutuksia reaalitalouteen. Bruttokansantuotteella mitattuna toimenpiteet merkitsevät yli neljän prosentin kumulatiivista talouskasvun menetystä kymmenen vuoden aikana.
Lisäksi IIF arvioi, että hidastuvan kasvun seurauksena euroalueelle jää syntymättä noin viisi miljoonaa työpaikkaa.
Erityisen kriittisiä ovat vaikutukset pienten ja keskisuurten yritysten rahoitukseen. Kattavien vaikutusarviointien pitäisi ulottua finanssialan lisäksi pankkien asiakkaisiin, erityisesti yritysten rahoitukseen ja sitä kautta laajasti reaalitalouteen.
Euroopan unionissa ei pidä hyväksyä yhtään sellaista lakiesitystä, jonka yritysvaikutuksia ei ole analysoitu ja jolla voi olla yritysten kilpailukykyä haittaavia seurauksia.
IIF korostaa tutkimuksessaan, että muutosehdotukset pankkien sääntelyyn iskevät Yhdysvaltoja kovemmin euroalueen pankkeihin.
Syynä tähän on se, että euroalueella, toisin kuin USA:ssa, pankkiluottojen rooli talouden kiertokulussa on hyvin merkittävä. Yksityissektorin luotoista 75 prosenttia on euroalueella pankkien taseissa. Yhdysvalloissa vastaava osuus on 25 prosenttia.
Onko meillä todella varaa tällaiseen sääntelyn ylilyöntiin?
Oletan, että päättäjien esityslistalla tällä hetkellä on enemmänkin talouden orastavan kasvun vauhdittaminen kuin kasvun tietoinen, omiin päätöksiin perustuva supistaminen?
Nyt on todella tarkka paikka varmistaa, että ehdotukset uudeksi sääntelyksi sekä parantavat markkinoiden toimivuutta ja pitävät villit toimijat niiden ulkopuolella että tukevat suomalaista reaalitaloutta.
Suomessa toimivien vähittäispankkien alhaisen riskitason vuoksi sääntelyyn kaavaillut muutokset iskevät erityisen kovaa meidän finanssisektoriimme.
Ajatus tuntuu kohtuuttomalta erityisesti siksi, että suomalaiset finanssialan toimijat eivät ole olleet millään lailla kriisiä aiheuttamassa ja niiden toiminta on koko ajan ollut terveellä pohjalla.
Esityksissä on paljon haasteita erityisesti pohjoismaisesta näkökulmasta. Pohjoismaiseen suhteellisen suurten taseiden, mutta pienten riskien vähittäispankkitoimintaan soveltuu huonosti muun muassa ajatus vähimmäisomavaraisuusasteesta.
Suomessa kaavaillut muutokset tarkoittaisivat, että pankin pääomaa sitoutuisi vakavaraisuusvaatimusten täyttämiseksi tietty prosentti taseen loppusummasta. Näin käivisi riippumatta taseen kokonaisriskistä tai siitä, kuinka riskipitoisia yksittäisiä tase-eriä taseessa on.
Pääomavaatimukset olisivat kaikille luotonottajille samat riippumatta asiakkaan luottokelpoisuudesta - olivat kyseessä sitten vakavaraiset, asuntolainaa hakevat kotitaloudet, valtiot tai riskiprojektit.
Vähimmäisomavaraisuusasteen suora vaikutus olisi edullisen luotonannon loppuminen tai ainakin kallistuminen vakavaraisille kotitalouksille, yhtiöille ja kunnille.
On myös todennäköistä, että vähäriskistä luotonantoa arvopaperistettaisiin tai sitä siirtyisi joukkovelkakirjamarkkinoille.
Toinen yhteinen huoli Pohjoismaissa on ehdotettujen maksuvalmiusvaatimusten jyrkkyys.
Erityisesti keskuspankkivakuuskelpoiset instrumentit sekä tietyt edellytykset täyttävät vakuudelliset joukkovelkakirjalainat tulisi voida laskea mukaan maksuvalmiuspuskureihin. Muutoin meillä ajaudutaan vakaviin ongelmiin lisälikviditeettivaatimusten osalta.
Suurten pohjoismaisten pankkien pitäisi kerätä arviolta 200 miljardia euroa pitkäaikaisrahoituksena ja ylläpitää nykyistä merkittävästi suurempaa rahoitusomaisuutta. Tämä nostaisi dramaattisesti pankkien kustannuksia - erityisesti, jos edellä mainittuja eriä ei voisi lukea mukaan maksuvalmiuteen.
Poliittisten päätöksentekijöiden on syytä perehtyä tarkoin tutkimuksiin ehdotettujen säädösten vaikutuksista pääomaan ja maksuvalmiuteen.
Vielä ei ole liian myöhäistä arvioida tilannetta uudelleen ja poistaa paketista sellaiset ehdotukset, jotka vahingoittaisivat markkinoita.