Suuret finanssikriisit saavat aikaan suuria muutoksia lainsäädännössä ja instituutioissa.
1930-luvun lama oli yksi tällainen kriisi. Viisi vuotta sitten alkanut valtioiden velka- ja luottamuskriisiksi kypsynyt maailman finanssijärjestelmän järkkyminen on toinen, mittasuhteiltaan vähintään yhtä merkittävä tapahtuma.
Lamakokemusten seurauksena Yhdysvalloissa säädettiin vuonna 1933 ensimmäisenä maailmassa talletussuojasta. Toinen merkittävä muutos oli talletuspankki- ja investointipankkitoiminnan erottaminen toisistaan. Muutoksilla haluttiin estää pankkijärjestelmän vakautta horjuttavat talletuspaot ja rajoittaa talletuspankkien mahdollisuuksia keinotteluun.
Tämän Glass-Steagall -lain nimellä tunnetun säädöksen sanotaan pitäneen huolta siitä, että pankkikriisejä ei Yhdysvalloissa sen jälkeen esiintynyt kuin vasta 2000-luvun lopulla.
Poikkeuksena oli 1980-luvun lopulle ajoittunut säästöpankkikriisi.
Talletusvakuutusjärjestelmä on edelleen voimassa. Sen sijaan talletuspankki- ja investointipankkitoiminnan erottava säädös kumottiin presidentti Clintonin kaudella vuonna 1999. Sanotaan, että tämä päätös oli yksi syy sille, miksi rahoitustoimialan koko räjähti 2000-luvulla. Kasvu tapahtui suurelta osin pankkien perinteisen talletus- ja antolainaustoiminnan ulkopuolella.
Euroopassa, jossa kaikkia toimintoja harjoittavalla yleispankilla on pitkät perinteet, vastaava sääntely poistettiin jo 1980-luvun lopussa.
Globaali finanssijärjestelmä oli romahduksen partaalla syksyllä 2008. Tälläkin kertaa kriisin laukaisi paniikki, ei kuitenkaan talletuspako, vaan paniikki rahoituksen tukkumarkkinoilla. Jos hallitukset ja keskuspankit eivät olisi puuttuneet päättäväisesti tilanteeseen, rahoitusjärjestelmän kyky myöntää luottoja ja välittää maksuja olisi menetetty.
Finanssikriisi on tälläkin kertaa pannut liikkeelle mahtavan uudistustyön. Pankkien vakavaraisuus- ja maksuvalmiusvaatimuksia ollaan kiristämässä. Vireillä on uutta lainsäädäntöä vaikeuksiin ajautuneiden pankkien elvytykseen tai alasajoon liittyvistä toimenpiteistä.
Näiden sääntelyuudistusten lisäksi halutaan puuttua pankkijärjestelmän rakenteisiin.
Säädöksillä erotettaisiin rahoitusjärjestelmän yhteiskunnalle elintärkeinä pidetyt toiminnot riskipitoisista ja yhteiskunnallisesti vähemmän tärkeästä toiminnasta.
Elintärkeinä pidettyjä pankkitoimintoja ovat talletusten vastaanotto, luotonanto kotitalouksille ja yrityksille sekä maksujen välittäminen. Ilman näitä nykyaikainen talous ei voisi toimia. Maksujen välitys perustuu pitkälti tilisiirtoihin pankkitalletusten välillä. Pienillä yrityksillä ei myöskään ole mahdollista turvautua arvopaperiemissioihin.
Riskipitoisin osa koostuu pankkien omaan lukuun tapahtuvasta arvopaperi- ja johdannaiskaupasta sekä luotonannosta niin sanotussa varjopankkisektorissa toimiville riskirahastoille ja taseen ulkopuolisille rahoituksenvälittäjille.
Pöydällä on tällä hetkellä kolmenlaisia ehdotuksia. Yhdysvalloissa julkaistiin vuonna 2010 suunnitelma, jonka mukaan pankeilta tai yhtiöiltä, jotka omistavat pankkeja kiellettäisiin kokonaan omaan lukuun tapahtuva kaupankäynti. Britanniassa riippumattomista asiantuntijoista koostuva komitea ehdotti vuosi sitten vähittäispankkitoiminnan erottamista pankkikonsernin sisällä erilliseen yksikköön. Tälle asetettaisiin normaalisääntöjä kovemmat pääomavaatimukset.
Brysselissä julkistettiin tämän kuun alussa pääjohtaja Erkki Liikasen johtaman työryhmän raportti, jossa ehdotetaan vastaavanlaisia järjestelyjä EU-maille. Raportissa ehdotetaan pankkien omaan lukuun tapahtuvien arvopaperi- ja johdannaiskauppojen ja muun peruspankkibisneksestä riippumattoman toiminnan erottamista erilliseen kaupankäyntiyksikköön, joka myös pääomitettaisiin erikseen.
Talletuspankkiyksikkö voisi vähittäispankkitoimintojen lisäksi hoitaa arvopapereiden liikkeeseenlaskuja ja osallistua johdannaismarkkinoille asiakkaiden kanssa tehtyihin sopimuksiin liittyvien riskien suojaamiseksi. Kaupankäyntiyksikön toiminnan rahoittaminen talletussuojan piirissä olevilla talletuksilla kiellettäisiin samoin kuin maksupalvelujen tarjoaminen vähittäisasiakkaille.
Kaupankäyntitoimintojen erottaminen erillisen yksikön hoidettavaksi olisi Liikasen työryhmän ehdotuksen mukaan pakollista, jos tällaisten toimintojen osuus pankin taseesta on merkittävä.
Euroopan ja Yhdysvaltain pankkirakenteet poikkeavat huomattavasti toisistaan. EU-maissa pankkien taseiden loppusumma ylittää bruttokansantuotteen 3,5-kertaisesti, kun Yhdysvalloissa pankkien yhteenlaskettu tase on vain 80 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Euroopan pankkimaisemaa dominoivat suuret yleispankit. Suuret pankit muodostavat oman ongelmansa sen vuoksi, että niitä pidetään ”liian suurina kaatumaan”. Yhden kaatuminen voisi saada aikaan koko rahoitusjärjestelmän romahtamisen, ellei veronmaksajia kutsuta apuun. Pankkien suuri koko yhdessä niiden toiminnan laajuuden kanssa tekee niistä monimutkaisia, minkä vuoksi niiden riskien arviointi ja markkina-arvon hinnoittelu on vaikeaa.
Suurten pankkien toiminnan jakaminen erikseen pääomitettuihin talletuspankkiin ja kaupankäyntipankkiin pienentäisi pankin kokoa ja yksinkertaistaisi sen rakenteita. Se helpottaisi pankin johtamista, seurantaa ja valvontaa ja lisäisi samalla markkinakurin tehokkuutta. Kannatettava ajatus.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.