Suomen pankit ovat vauraita ja tehokkaita, mutta ala on keskittynyt laman seurauksena. Asiakkaiden edun mukaista olisi saada pankkialalle lisää kilpailua.
Pankkikriisi 1990-luvun alussa ja siitä veronmaksajille koitunut kymmenien miljardien markkojen lasku osoittivat, ettei ole kansalaisten etu, jos pankeilla menee surkeasti.
Pankkien yksityis- tai yritysasiakkaiden ei kannata iloita silti siitäkään, jos pankit tekevät komeita voittoja. Vaikka pankkitoiminnan kannattavuutta ja voittoja ovat kasvattaneet erilaiset järkeistystoimet toimet ja uusimman tekniikan tehokas käyttöönotto, yhä edelleen voitot kerätään eri teitä asiakkaiden kukkaroista.
Kun pankkien lainoista perimä korkomarginaali on erityisesti asuntoluotoissa kaventunut, on menetystä korvaamaan ideoitu joukko erilaisia asiakkailta perittäviä palkkioita ja palvelumaksuja. Korkomarginaalikin on kaiken lisäksi yhä hämmästyttävän leveä kulutusluotoissa, esimerkiksi Nordean kertoman tuoreen tiedon mukaan 3,5 prosentin paikkeilla.
Suomalaispankkien vauraasta elosta todistavat sekä Nordean että OP-ryhmän tuoreet erinomaiset tulokset, kuten sekin, että pankkibisnes kiinnostaa myös uusia tulijoita. Seuraava uusi yrittäjä on S-ryhmä, joka tulee markkinoille omalla S-Pankillaan ensi vuoden syksyllä.
Uudet kilpailijat toivottavasti pystyvät sekoittamaan vettä suomalaisilla vähittäispankkimarkkinoilla, jotka nyt ovat harvemmissa käsissä kuin ennen pankkikriisiä. Aiempien suurten toimijoiden eli säästöpankkien, osuuspankkien, KOP:n, SYP:n ja Postipankin tilalla on nyt käytännössä vain kolme suurta: osuuspankit, Nordea ja Sampo. Ne hallitsevat talletusmarkkinoista 90 prosentin osuutta ja luottomarkkinoistakin lähes yhtä suurta osuutta.
Suomen yrittäjien johtajan Risto Suomisen keskiviikkoinen herätyshuuto tehokkaamman pankkikilpailun puolesta onkin ilmeisen aiheellinen. Markkinoiden keskittymisen lisäksi järjestö listasi nykytilanteen ongelmiksi muun muassa vähäisen riskinoton rahoituksessa, pankkien laajan yhteistyön, kytkykaupan yleisyyden ja asiakkaiden vähäisen liikkuvuuden. Erityisen kiinnostava on järjestön ajatus siitä, että pankkitilien numeroiden pitäisi olla samaan tapaan siirrettäviä kuin kännyköiden numerot ovat operaattoria vaihdettaessa.
Pankkien laajaa yhteistyötä ei tosin voi yksipuolisesti pitää ongelmana. Parhaimmillaan se toimii asiakkaiden eduksi, kuten esimerkiksi pankkiautomaattien yhteiskäytössä. Jos yhteistyö sen sijaan estää kilpailua, se on vastoin asiakkaiden etua ja markkinatalouden periaatteita.
Suomalaiset ovat olleet yllättävän jähmeitä vaihtamaan sähkön toimittajaa, vaikka kilpailutus on helppoa ja monesti hyötykin siitä on melkoinen. Sama tahmeus tuntuu vallitsevan pankkien kohdalla. Kun asiakassuhde on kerran jonkin pankin kanssa luotu, intoa pankin vaihtoon ei sen jälkeen sanottavasti löydy. Asia nousee harkintaan korkeintaan silloin, kun otetaan asuntolaina tai muu suuri kulutusluotto eli silloin kun joka tapauksessa on tiedossa käyntejä pankissa ja papereiden täyttöä.
Suurempi innostus pankkien vaihtoon koituisi kuitenkin asiakkaiden itsensä eduksi. Näin pankkien pitäisi entistä pontevammin kilpailla niin palveluiden laadulla kuin hinnoillakin. Tilinumeroiden siirrettävyys todennäköisesti antaisi pontta etenkin yritysten halukkuudelle kilpailuttaa pankkeja. Kun tilinumeroita ei voi siirtää, monessa yrityksessä laskeskellaan nyt, että pankin vaihdosta saatava hyöty ei korvaa sitä vaivaa ja niitä kustannuksia, joita vaihdosta syntyy.