Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Keskustelua 1990-luvun musertavasta talous- ja pankkikriisistä on viritelty julkisuudessa uusin kirjoin ja tv-dokumentein. Yksi keskustelun juonteista liittyy säästöpankkiryhmän dramaattista pilkkomista koskeviin ja joidenkin mielestä pimennossa pidettyihin taustakuvioihin.
Erityisen kuumana, suorastaan salattuna draamana on esiin nostettu hanke yhdistää täysin kuralla ollut Suomen Säästöpankki Ssp Kansallis-Osake Pankkiin. Uuden "Kansallis-Säästö-Pankin" synty kaatui kuitenkin kalkkiviivoilla. Ssp pilkottiin ja myytiin neljälle sen kilpailijalle, vaikka pilkkomisvaihtoehtoa vastustettiin yleisesti ja arvosteltiin myös myöhemmin ehdoiltaan valtiolle epäedullisena.
Todellisuus oli toki jännittävää, mutta ei aivan niin huikeaa eikä missään tapauksessa niin salattu kuin on annettu ymmärtää. Edesmenneen KOP:n piirissä hanke tunnettiin nimellä "Projekti Y", joka oli tietysti vuosina 1992-1993 tarkoin varjeltu salaisuus. Mutta sittemmin hanketta on käsitelty avoimesti ainakin jo vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessa Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi (SKS) osana pankkien eloonjäämiskamppailua ja fuusiovaihtoehtoja. Sattuneesta syystä tunnen tuon kirjan sisällön melko hyvin.
"Projekti Y:n" valmistelut käynnistettiin itse asiassa jo syyspuolella 1992 heti sen jälkeen, kun SYP:n valmiiksi neuvoteltu sopimus säästöpankkiryhmän ostamisesta oli myyjätahon eli valtion puolelta yllättäen tyrmätty.
Aiesopimus niin sanotusta Koppelo-järjestelystä, jonka mukaisesti KOP ostaa SKOP:n ja Ssp:n oli valmis 18.12.1992. Suunnitelma kariutui kuitenkin tässä vaiheessa osapuolten jyrkästi poikkeaviin näkemyksiin säästöpankkien hinnasta ja muista, erityisesti pankkitukeen liittyneistä ehdoista.
Ainakin asiaan vihityille harvoille kansallispankkilaisille Koppelon lyhyt lento oli pettymys. Olisihan uusi kokonaisuus kohonnut kooltaan kotimaisessa pankkikilpailussa ylivoimaiseen johtoasemaan ja siten kenties avannut mahdollisuuden KOP-vetoisen pankkiryhmittymän säilymiselle.
Samaan asiaan palattiin uutena hankkeena syyspuolella 1993, kun paineet säästöpankkien pilkkomisesta olivat voimistuneet. Valtion vakuusrahasto valmisteli tuolloin Ssp:n myymistä vielä jotenkuten pystyssä olleille neljälle suurimmalle pankille, jotka olivat kokoamassa rivejään yhteisen ratkaisun aikaansaamiseksi. Tässä vaiheessa pääministeri Esko Aho toivoi KOP:n tekevän kilpailevan tarjouksen säästöpankkiryhmästä niin sanotulle neljän koplan (SYP, KOP, OP-ryhmä, PSP) esitykselle.
KOP:n pääjohtaja Pertti Voutilainen suostui Ahon toiveeseen hyvin ymmärtäen nuoren pääministerin hankalan aseman. Hallituksen oli mahdoton mennä hyväksymään säästöpankkien myymistä neljän koplalle, ellei rinnalle saataisi aidosti kilpailevaa tarjousta ja ellei muutenkin kaikkia vaihtoehtoja olisi käyty kunnolla läpi.
Toisaalta KOP oli mukana neljän pankin ostajarintamassa, mikä loi tiettyjä ristipaineita välissä sukkuloineelle Voutilaiselle. Viime kädessä Voutilainen oli silti sitoutunut neljän pankin yhteistyöhön ainoana realistisena etenemissuuntana. Siksi KOP:n tarjousta valmisteltiin tarkoituksella verkkaisesti, ja lopulta nopeasti kärjistynyt kokonaistilanne ajoi koko asian ohi. Säästöpankit tekivät tappioita niin hirmuisella tahdilla valtion piikkiin ja häiritsivät silti subventoidulla kilpailullaan koko pankkialan tervehdyttämistä siinä määrin tuhoisasti, että asia oli ratkaistava kiireesti käsillä ollein keinoin ja mahdollisimman pienin lisävaurioin.
Kansallis-Säästö-Pankki ei siis missään tapauksessa kaatunut KOP:n tai pääjohtaja Voutilaisen vitkutteluun: yhdistelmän synnylle ei ollut vallinneilla ehdoilla edellytyksiä eikä KOP sellaiseen enää 1993 vakavasti pyrkinyt. Jos Ssp:n hinnasta ja muista ehdoista olisikin sovittu - mikä jäi näkemättä - , KOP:n sooloilu olisi todennäköisesti kostautunut muiden pankkien reaktioissa. Senkään tähden KOP-Ssp ei edustanut realismia, ei edes poliittista realismia. Kun jo sekä SYP:n että KOP:n ostoaikeet kaadettiin 1992 aivan kalkkiviivoilla - ilmeisesti yhden tai useamman kilpailijapankin poliittisen vaikuttamisen tuloksena - miten KOP:n hanke syksyllä 1993 olisi muka hyväksytty?
Noiden vuosien lukuisten pankkifuusiovaihtoehtojen joukosta kenties kiinnostavin toteutumaton hanke oli idea KOP:n ja valtion Postipankin eli PSP:n yhdistämisestä.
Valtiovarainministeri Iiro Viinanen näytti Voutilaisen tunnustelulle vihertävää valoa, mutta idean tyrmäsi alkuunsa PSP:n pääjohtaja Seppo Lindblom, varmasti hyvin syin?
Joka tapauksessa KOP-PSP-yhdistelmä olisi toteutuessaan tehnyt Suomen pankkimaailmasta aika toisennäköisen kuin millaiseksi se muodostui - etenkin kun mukaan olisi luultavasti tullut joko Pohjola perinteisenä KOP-liittolaisena tai vakuutusyhtiö Sampo, jonka kanssa KOP myös kuherteli.
Oikeastaan ajatus sisälsi alkiona myöhemmin synnytetyn valtiovetoisen finanssitavaratalon Sammon. 1990-luvun alkupuolella noin kumoukselliseen ideaan ei kuitenkaan oltu kypsiä, ei PSP:n yksityistämistä vierastaneen valtion puolella, eikä ehkä KOP:n määräävissä piireissäkään, jossa muut kuin Voutilainen vierastivat vastaavasti valtion suurta omistusta hahmotellussa KOP-PSP-kuviossa.
Entä jos KOP-PSP:stä olisi tullut totta? Ilmeistä on, että Suomessa olisi nykyisen OP-Pohjolan rinnalla toinenkin suuri kotimainen pankkiryhmä ja vahva sinivalkoinen liikepankki - jos joku nyt sellaista enää kaipaisi.