Vuosia sitten opiskelija-asuntolassa naapuri seisoi yhtäkkiä ovella paperia tarjoten.
Allekirjoitatko, mies kysyi. Ilmeinen kiire pani epäröimään, joten onneksi tuli tiedusteltua dokumentin tarkoitusta. Vekseli vain, puolituttu vastasi.
Sitten kevään tällaisia kuin ohimennen esitettyjä maksusitoumuksia, joiden mittaluokka vain on ponkaissut satoihin miljardeihin, on ilmaantunut koko euroyhteisön maksettavaksi. Hallitusten välisessä euron pelastusoperaatiossa tuntuvatkin menneen sekaisin omat varat ja lainatut.
Finanssikriisistä alkanut ja Kreikan leväperäisen talouden myötä eurokriisiksi muuntunut rahoitussotku painaa pahan kerran EU:n mahdollista kasvua. Kun Kiina ja Yhdysvallat ovat jo saaneet ilmaa siipiensä alle, niin Eurooppaa heikentää edelleen se, että terveetkin pankit kyräilevät toisiaan.
Luottamus pankkien välillä on pudonnut niin, että ne ovat tukeutuneet aikaisempaa raskaammin EKP:n apuun. EKP taas on ryhtynyt vetämään avokätisesti syytämäänsä rahaa takaisin markkinoilta, eli niukemmat ajat ovat edessä.
Euron asemaa yritetään vahvistaa sekä kontrolloimalla valtionvajeita että kiristämällä rahalaitosten valvontaa. Jotta ilma pankkien ympärillä ensin puhdistuisi, rahalaitoksia tuuletetaan niin sanotuin stressitestein.
Paineensietokykyä mittaavaan testiin, jota koordinoi komissiota neuvova pankkivalvojien yhteisö CEBS, mutta jonka tekevät kansalliset pankkivalvojat, on määrätty 91 rahalaitosta, siis 65 prosenttia Euroopan pankkisektorista. Tuloksia odotetaan kiihkeästi.
Testissä - Yhdysvallat teki pankeilleen vastaavanlaisen vuosi sitten - kysytään mitä jos: miten pankki pärjäisi sitoumuksineen, jos talouskasvu romahtaisi 1,5 prosenttia ennakoidusta kaksi vuotta peräjälkeen. Se on aika kesy oletus, Suomen BKT romahti kahdeksan prosenttia 2009.
Luottamusta ei herätä sekään, ettei kovasti avonaisuutta rummuttava EU-komissio ole paljastanut, mitä testeissä tarkkaan tutkitaan, tai sitäkään, mitä tuloksia julkaistaan.
Epäselvää on myös, missä menee mahdollisten reputtajien raja, ja se, miten reputtajiin ylipäänsä tullaan suhtautumaan.
Testien yhtäpitävyyskin huolettaa, samoin se, kertovatko testiskenaariot pankkien todellisista ulkomaanriskeistä velkaantuneiden euromaiden rahoittajina.
Kun pankki lainaa rahaa, on sen laitettava tietty polsteri syrjään varmuuden varalta. Jos euromaiden tavoite on osoittaa, että Euroopan pankit ovat vakaita ja terveitä, niin vakuuttaako se, että stressitestissä riittää kuuden prosentin vakavaraisuus? Samaan aikaan toisaalla sitten kaavaillaan 100 000 euron turvatakuuta säästäjille. Sekin tulee maksamaan jotakin.
Suomessa pankkien vakavaraisuus on Finanssivalvonnan mukaan nyt keskimäärin 14,5 prosenttia. Minimiraja on kahdeksan prosenttia.
Olisi hälyttävää, jos kaikki pankkikokelaat selviäisivät kirkkaasti stressitestistä. Jotta uskottavuus säilyisi ja luottamus pankkeihin alkaisi palautua, tarvitaan ainakin jokunen uhrilammas. Testistä seurannee myös fuusioita.
Lisäksi olisi sovittava pikaisesti siitä, etteivät Euroopan pankit edes kuvittele vuoden hengenpelastajien, EU-maiden hallitusten hyppäävän jatkossa auttamaan - yksin tai erikseen - missä tilanteessa tahansa mitä tahansa alisuoriutujaa.
Ennen äkkitoimia olisi siis löydettävä yhteinen, riittävä yhdistelmä turvallisuutta ja tehokkuutta. Ettei esimerkiksi Espanja, missä testataan peräti 27 rakennusbuumin pehmittämää pankkia, tyhjennä tukirahastoaan tyhjän pantiksi, ja pääomitus muuttuu loputtomaksi jonoksi EU:n keväällä perustaman valtaisan hätäapupotin ovella.
Jos taas pääomitus onnistuu ja voitot jälleen virtaavat, on taattava, että pankkeja pönkittävät rahat löytävät tiensä myös takaisin yhteiseen kassaan.